Tämä on lukuopas niille, jotka ovat pahastuneet luterilaisen kirkon pääkaupunkiseudulla tarjoamasta joulukalenterista. Ymmärrän kritiikkiä siinä mielessä, että joulukalenterin oletetaan olevan ymmärrettävä viesti keskivertoseurakuntalaiselle ja jopa lapselle. Tämä kalenteri ei ainakaan ensisilmäyksellä vaikuta siltä vaan taitaa olla ennemminkin teologisille sisäpiireille avautuva aarre. Ihminen, joka kamppailee erilaisten kriisien keskellä saattaa jäädä ihmettelemään kryptisiä viestejä. Lapsi sentään näkee kauniit kuvat, joista vilpitön kiitos!
Moni ajattelee nyt, että kirkko missasi tärkeän mahdollisuuden kommunikointiin ja keskittyi viihdyttämään sisäpiiriään. Joulukalenteri voisi olla loistava tapa tuoda kirkon sanoma esille. Mutta mistä tiedämme, vaikka se olisi nytkin – mehän voimme jokainen vaikuttaa siihen.
En kirjoittaisi koko asiasta, mutta kun luin, että jotkut näkevät kalenterin rienauksena ja ovat tämän vuoksi eroamassa kirkosta, on ehkä syytä ottaa kantaa. Myrsky vesilasissa, ajattelen.
Kun luin ensimmäisen aihetta koskevan uutisen seurakuntalainen-nettisivustolta, ajattelin, että mitä ihmettä, onko kirkkoni taas tyrinyt. Sitäkin toki tapahtuu. Kun sitten huomasin kalenterin aforismien kirjoittajaksi katolilaisen lahjakkaan esseistin ja kirjailijan Antti Nylénin, päähäni asettuivat aivan toisenlaiset lasit. Halusin ymmärtää – tietenkin, koska luotin, että kirjoittaja ei halua rienata mitään muuta kuin inhimillistä tapaamme kangistua sanoihin ja turtua pyhän äärellä. Kuten Stanislaw Jercy Lec inhimillisen luontomme hyvin tiivisti: Alussa oli sana, lopussa fraasi.
Mehän emme tosiaan aina halua ymmärtää. Onko se tärkeää, että ymmärtäisimme? Se saattaa olla aivan ratkaisevaa. Halu tuomita toisia ihmisiä vähenee, jos edes yritän.
Aion nyt sitten julkaista joka ikisen luukun kohdalla oman pohdintani Nylénin aforismien äärellä. Teen sen päivittäin jouluun asti. Paljastan samalla, miksi itse pidin ja paikoin liikutuinkin kalenterin luukkuja avatessani. Aloitan luukusta yksi ja julkaisen seuraavan osan 2. joulukuuta, päivittäin aina joulupäivään saakka. En väitä olevani oikeammassa kuin kukaan toinen, yritän vain sanoa, että näinkin sen voi nähdä. Etenkin kun koko adventissa on kyse avartumisesta.
Olkoon tämä samalla minun adventtiretriittini. Tunnustan että olen jouluihminen, enkä lakkaa ihastelemasta tätä kristinuskon skandaalimaista ja loukkaavaa ajatusta, että Luoja alensi itsensä ja tuli elämään ihmisen osan. Juuri siksi maailmalla on toivoa, että tekijämme ymmärtää meitä.
Ja ilmainen vinkki ensi vuoden kalenterinlaatijoille. Olen usein kaivannut kalenteria, jonka luukuista paljastuisi kuvitettu joulukertomus Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeja siteeraten. Niissä sanoissa on jotain sellaista voimaa, että ne toimivat meistä riippumatta.
1. luukku: Ensimmäinen adventti. Pöytä tyhjäksi! Jokin uusi alkaa nyt.
MITÄ SE ON: Joulukuun ensimmäinen päivä osuu nyt heti ensimmäiseen adventtiin. Astumme adventin, odottamisen aikaan, ja samalla alkaa uusi kirkkovuosi. Adventus Domini, Herran tuleminen, viittaa kahteen asiaan: Jeesuksen syntymään ja hänen paluuseensa aikojen lopussa. Jumalan kansan odotus koskee molempia. Viesti on: havahdu odottamaan, varaudu yllättymään.
Raamatun Messias-ennustuksissa ajatus havahtumisesta ja heräämisestä muutokseen on läsnä lukemattomina ilmaisuina: raivatkaa pois kivet, tasoittakaa polut, tulkoot mutkat suoriksi ja louhikot tasaisiksi teiksi. Kohotkaa laaksot, vajotkaa kukkulat, avartukaa ovet, kohotkaa korkeiksi portit, – tai kuten me suomalaiset sanoisimme: pois tieltä risut ja männynkävyt – nyt tulee jotain tavatonta, ja meidän on ymmärrettävä, että se mitä tulee, ei mahdu vanhoihin raameihin ja entisiin ajatusmalleihin. Valmistautukaa yllättymään. Valmistautukaa ottamaan vastaan Herra, hän tulee raamit kaulassa ja muuttaa kuviomme. Hän rikkoo ennakkokäsityksemme. Sellainen Jumala on.
Nylén sanoo saman asian: Pöytä tyhjäksI! (Hän voisi tietenkin käyttää myös kulunutta sanontaa ’pöytä puhtaaksi’, mutta juuri siksi ei ehkä voi.)
Useille meistä joulu on vuoden kiireisintä aikaa, mutta haastan itseäni ja sinua ajattelemaan uudelleen: eikö kiire olekin ajalle tehtyä väkivaltaa? Eikö juuri nyt meidän, jotka olemme rakentaneet elämäämme omat aikataulumme, käytävämme, ovemme ja porttimme, eikö meidän ole aika hätkähtää ja kuulla Herran sana: Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee. Hän muuttaa kaiken.
Maanantaina 2.12. avaan toisen selitysluukun.
2.12. Toinen luukku: Taas sama käsittämätön uutuus. Joulun paradoksi.
3.12. Kolmas luukku: Kauhtuneiden sanojen takana Jeesus on aina vastasyntynyt
4.12. Neljäs luukku: Kun taivas on menettänyt värinsä, on etsittävä uusia punaisia sanoja
5.12. Viides luukku: Vaikea läksy: puhua Jumalasta niin kuin kiroaisi!
6.12. Kuudes luukku: Ei meidän tarvitse iloa korostaa. Pimeys osaa sen paremmin.
7.12. Seitsemäs luukku: Seimen äärellä oli kaksi juutalaista ja kaksi juroa, uskollista eläintä
8.12. Kahdeksas luukku: Biologinen fakta: ihminen on eläin. Teologinen fakta: Jumala tuli eläimeksi.
9.12. Yhdeksäs luukku: Sana tuli lihaksi. Hirveä sotku!
10.12. Kymmenes luukku: Jotain jännittävää tapahtuu vielä! Harva asia on niin varma.
11.12. Yhdestoista luukku:: Ennen pitkää. Mikä ihana sanapari! Hyvyys on ajan kysymys.
12.12. Kahdestoista luukku: Myös toivo on menettänyt värinsä. Luovu siitä. Odotus merkitsee enemmän.
13.12. Kolmastoista luukku: Toivo on hieno tunne mutta odotus on määrätietoista.
