Tämä blogisarja on päivittäistä reflektointia ja irtiottoja ev.lut.seurakuntien joulukalenterin tekstien pohjalta. Varsinaisen joulukalenterin tekstit on laatinut kirjailija Antti Nylén. Tässä linkissä kerron, miksi aloin kirjoittaa varjokalenteria.
4. luukku: Kun taivas on menettänyt värinsä, on etsittävä uusia, punaisia sanoja.
MITÄ SE ON: Ikuisia totuuksia on vaikea kuvata sanoin. Vaikka taivas – sana suussamme – menettää värinsä, itse taivas ei menetä sitä koskaan. Kun etsimme uusia sanoja kuvata taivasta, nekin aikanaan menettävät värinsä. Taivas pysyy.
Jokainen, joka puhuu Jumalasta, tietää homman lähtökohtaisesti lähes mahdottomaksi – tai sitten hän ei käsitä yhtään mistä puhuu. Ja silti on puhuttava. Filosofi Wittgenstein tunnisti tämän ongelman sanomalla, että ”mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”. Se voi olla kielifilosofin filosofinen ratkaisu asiaan hänen akateemisen uskottavuutensa kannalta, mutta kuolevaisen ihmisen vastaus elämän perimmäisten kysymysten äärellä se ei voi olla. Koko elämä on pelissä, ei vain ura ja uskottavuus. Me kaikki kuolemme kerran, ja tämän elämän aikana on pakko selvittää itselleen, miksi olen täällä. Jollei sitä tee ajoissa, tappio voi olla suunnaton. Siksi kristitty vastaa: mistä ei voi vaieta, siitä on puhuttava. Kaiken uhallakin.
Sanoja on pakko käyttää, vaikka ne ovat kömpelöitä likiarvoja ja kelvottomia työkaluja Jumalasta puhuttaessa. On kuin antaisi näädänkarvasiveltimen sijasta maalarintelan ikonimaalarin käsiin tai plastiikkakirurgille metsurin sahan. Asetelmaa voisi verrata myös valtavaan valokuvaan, jossa on paljon yksityiskohtia ja erittäin korkea resoluutio. Jos se pitäisi lähettää pienennettynä postimerkin kokoiseksi, jotta se mahtuisi alkeelliseen sähköpostiin, tarkkuus kärsisi merkittävästi.
Eikä sittenkään, kertoo evankeliumi: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” Tämä Elävä Sana itse herättää eloon kalpeat sanat ja kuvat. Eikä vain niitä. Onneksi on taide: muodot, kuvat ja äänet. Etsimme uusia ilmiasuja, yhä uudelleen, ja taas ne kuluvat. Mutta taivas pysyy, sitä eivät sanomisemme huojuta.
Samaa kuvasi Dostojevski romaanissaan Idiootti, kun hänen päähenkilönsä ihmetteli, miksi kovaan ääneen puhuneen ateistin jumalakritiikki kuulosti niin ulkokohtaiselta eikä tuntunut osuvan maaliinsa lainkaan: ”Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin. Tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta. Tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta.”
Torstaina 5.12. avaan viidennen selitysluukun.
