5. luukku: Vaikea läksy: puhua Jumalasta niin kuin kiroaisi!
MITÄ SE ON: Puhu tosissasi, älä lässytä.
Tähän luukkuun on loukkaannuttu. Kiroilu on huono tapa, mutta siinä ollaan usein tosissaan, ja tunteita on pelissä paljon. Kuulija aistii sen. Toista on silloin, kun puhutaan vailla intohimoa ja latteasti.
Ei tarvitse kuin mennä kirkkoon, anteeksi vain, niin usein saarnojen äänenpaino on lässyttävä. Ihan kuin puhuttaisiin satuolennosta. Tai lapsille.
Jumala on niin todellinen, että sen tulisi kuulua myös tavassamme puhua hänestä.
Yksi koskettavimmista tv-ohjelmista, jonka koskaan olen nähnyt, on edesmenneen käsikirjoittajan Dennis Potterin haastattelu 30 vuotta sitten. Parantumatonta syöpää sairastava mies tiesi olevansa haastateltavana viimeisen kerran, ja ryysti samalla kipuihinsa vuoroin morfiinia, vuoroin samppanjaa. Hän, joka myönsi olevansa monin sitein sidottu kristilliseen perintöönsä, lapsuuden lauluihin Jumalasta, halusi samalla rimpuilla ja ottaa etäisyyttä uskonnolliseen kulttuuriin. Siinä kulttuurissa häntä vaivasi tavaton sovinnaisuus ja seesteisyys. Oli kuin lääkettä olisi tarjottu ennen kuin haavaa oli edes havaittu, lopputuloksen ollessa turruttava. Ja hän halusi nähdä toisin: ”Usko on minulle haava, ei lääke.”
Mikähän tekee uskonnollisen ilmaisun helposti äiteläksi? Ja miksi uskovaisten tarinoissa käy usein samalla tavalla, miksi seesteinen loppu? Onko uskon tyypillinen tahaton sivutuote tottumus, kaava, jolla mankeloidaan kaikki, mikä asettuu tarkastelun alle? Onnellisen lopun pakkomielle? Tekeekö sellainen oikeutta tälle uskolle, jonka vuoksi moni tänäkin päivänä menettää henkensä?
Dennis Potterin uskontuska tuo mieleeni Aila Meriluodon, joka kirjoitti päiväkirjaansa: ”Minusta ei ikinä voi tulla kristittyä, koska näen tuhat särmää yhtä aikaa, en pysty pitämään silmälappuja, en seuraamaan suoraa viivaa (26.2.1962).”
Hänkin luuli, että Jumalaa voi rakastaa vain sokeana, kilttinä ja riviin komennettuna. Niinhän itsekin kuvittelin joskus: ”Täytyykö olla kapea katse, kun kuljen kapeaa tietäsi, Jumala? Vai kuljenko enää, kun tätä kysyn”, kirjoitin nuorena äitinä omaan päiväkirjaani.
Voi Luoja. Tahtoisin oppia puhumaan sinusta niin kuin olet: maailman tärkein, pelottavin, rakastavin, ihmeellisin, hurjin, kaunein, vapisuttavin. En koskaan pysty siihen mutta haluan edes haaveilla.
Perjantaina 6.12. avaan kuudennen selitysluukun.
