Tämä blogisarja on päivittäistä reflektointia ja irtiottoja ev.lut.seurakuntien joulukalenterin tekstien pohjalta. Varsinaisen joulukalenterin tekstit on laatinut kirjailija Antti Nylén. Tässä linkissä kerron, miksi aloin kirjoittaa varjokalenteria.
13. luukku: Toivo on hieno tunne mutta odotus on määrätietoista
MITÄ SE ON: Odotus on toivoa, joka on ottanut konkreettisen muodon. Se johtaa jo tekoihin.
Luukun lause on totta niin monella tavoin, että jokainen voisi ottaa esimerkin omasta elämästään. Kun toivo on konkretisoitumassa, se muuttuu määrätietoiseksi odotukseksi, jota vaikuttaa jo elämänvalintoihin. ”Valmistakaa, tasoittakaa valtatie, raivatkaa pois kivet”, kehotti profeetta Jesaja ennustaessaan pelastajan saapumista.
Samoin jokainen, joka odottaa lasta, tuntee sen erityisellä tavalla ja jännittää: toivottavasti kaikki menee hyvin ja selviämme siitä kumpikin. Nyt tämä lapsi kasvaa elämän vääjäämättömällä voimalla. Nyt tätä ei voi perua. Näin Mariakin ihmetteli itsessään – ja itsestään – kasvavaa elämää. Sitten jo raivataankin uudelle tulokkaalle tilaa: sekä omassa sielussa että kodissa. Tehdään valintoja, hommataan hoitopöytä ja vauvansänky.
Kahtena elämäni jouluna minua on siunattu vastasyntyneellä vauvalla. Ensimmäisellä kerralla esikoisen kanssa olin nuori filosofian opiskelija, ja joulu kului sen ihmettelyssä, mitä minulle on tapahtunut. Jouduin muuttamaan järjen maailmasta ruumiin maailmaan, sillä joku tarvitsi lämpöäni ja maitoani. Tajusin, miten perin pohjin fyysinen olento ihminen on. Se oli vastaansanomatonta ja järisyttävää.
Yhtä järisyttävää oli tajuta, ettei fyysisyydessä ole kaikki. Kun vauva alkoi kyetä suuntaamaan katsettaan, oli maailmaani mullistavaa tajuta se ilon määrä, jonka kauneudenkokemus sai hänessä aikaan. Ymmärrän, jos maito tai syli tai niitä enteilevät emon kasvot saavat vauvan huitomaan, huohottamaan ja hymyilemään. Mutta kun asia, joka ei välittömästi liity fyysisiin perustarpeisiin, voi räjäyttää ilon ihmiseen – vaikkapa iloinen väri tai kaunis musiikki – se herättää äitiyteen vaipuneen filosofin ihmettelemään.
Tätä kokemusta on lähes mahdotonta selittää tyydyttävästi sanoin. Se puhuu kuitenkin minulle siitä, että ilo on jollakin salaperäisellä tavalla totta. Se ei ole vain oppimisen tulosta. Se yksinkertaisesti on, ikään kuin nurkan takana ihmislasta odottamassa. Yllättävä, ansaitsematon lahja.
Siksi uskon, että ilon olemassaolon pitäisi olla älyllinen haaste ja pohdinnan kohde filosofille siinä missä kärsimyksenkin olemassaolo on.
Uskon, että ihmisen sisällä on tie, joka johtaa suoraan ulos hänestä itsestään. Jonnekin, joka ei liity biologisiin tai sosiaalisiin tarpeisiimme. Tien päässä on jokin Muu, määrittelemätön, tuntematon, kaivattu.
Kristinusko nojaa ajatukseen, että tämä Tuntematon tuli ihmiseksi. Hän rakasti meitä ja janosi yhteyttä meihin. Halusi ottaa meidät syliin. ”Minä ilmoitan teille suuren ilon”, sanoi enkeli paimenille Jeesuksen syntymästä kertoessaan. Meidän osamme on valmistautua vastaanottamaan se.
***
Tänään tasan neljäkymmentäyksi vuotta sitten makasin päivän vanhan esikoiseni kanssa Naistenklinikalla. Opettelin tuntemaan hänen tuoksuaan, tunnistamaan hänen sormiaan ja varpaitaan. Vaikeasta synnytyksestä selvittyäni olin kiitollinen ja helpottunut mutta myös peloissani: kykenisinkö tähän tehtävään, joka jatkuu loppuelämäni. Silloin tuli huoneeseen Lucia-kulkue. En ikinä unohda minkä ilon, valon ja rohkeuden se minuun latasi: tiesin saaneeni lahjan ja tehtävän. Pelko hävisi, alkoi juhla.
Joulukylässä, kolme vuotta syntymänsä jälkeen, sama tyttö rallatteli isomummunsa vieressä. Isomummu, nyt jo pois nukkunut, toppuutteli pienen riehumista: ”Mitäs sitten lauletaan, jos sinä putoatkin sängystä maahan?” ”Maa on niin kaunis”, vastasi kolmivuotiaani, jouluilon huumassa.
Musiikkivinkkinä Taivas sylissäni Diandran esittämänä
Lauantaina 14.12. avaan 14. luukun.
