Tämä blogisarja on päivittäistä reflektointia ja irtiottoja ev.lut.seurakuntien joulukalenterin tekstien pohjalta. Varsinaisen joulukalenterin tekstit on laatinut kirjailija Antti Nylén. Tässä linkissä kerron, miksi aloin kirjoittaa varjokalenteria.
14. luukku: Jos ensimmäinen joulu oli mahdollinen, mikä vielä onkaan? 
MITÄ SE ON: Ensimmäisestä joulusta seurasi tapahtumien sarja, joka mullisti maailman. Voimme vain kysyä, millainen olisi maailma ilman häntä.
Kristittyjen sanotaan jakautuvan joulu-, pääsiäis- ja helluntai-uskovaisiin, sen mukaan mitä kristikunnan suurta juhlaa he erityisesti vaalivat. Katolilaiset osaavat ottaa ilon irti joulusta, ortodoksit pääsiäisestä, ja helluntailaisten kyky hyödyntää Pyhän Hengen vuodatuksen muistopäivä on laajalti tunnettu. Luterilaisuus, tuo uskontojen Skoda (25 vuotta sitten olisin sanonut Lada), onkin sitten ottanut asiakseen rakastaa arkea.
Mutta tietenkin meillä on erinomainen mahdollisuus hurahtaa aina kulloiseenkin juhlaan. Jouluna se on erityisen helppoa, ainakin minulle. Olen vankkumaton joulukristitty. Kun adventtisohjo on maassa, mieleni on jo taivaissa.
Ajatus ihmiseksi tulleesta Jumalasta tekee kristinuskosta ainutlaatuisen, ja sanoisin mieluummin, että se ei ole uskonto ollenkaan. Tähän koko kristinusko nojaa: Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, tulee historian henkilöksi, yhdeksi meistä, voidakseen saada sanottavansa luoduilleen perille.
Entä millainen olisi maailma, jos Palestiinaan ei olisi koskaan syntynyt tuollaista miestä? En tiedä. Ehkä sellainen mies olisi keksitty – tai nainen, jos hänet pitäisi keksiä nyt. En muutenkaan tunne tarvetta kaunistella kristinuskon historiaa tai pelastaa sen mainetta. Silti ajattelen, että tämän miehen mukana maailmaan tuli jotakin luovuttamatonta.
Hänen kerrotaan hämmästyttäneen aikalaisiaan parantamalla sairaita. Vähintään yhtä suuri lahja kuin terveys oli se ihmisarvon palautus, jonka yhteisön hylkäämä sai takaisin. Luojan kiitos, sen jäljet näkyvät vieläkin kulttuurissamme.
Jotakin tapahtui ihmisen arvolle: lapsen arvolle, köyhän arvolle, sairaan arvolle. Lapsesta tuli esikuva, ei jaloissa pyörijä. Naisesta tuli omistamisen kohteen sijasta yksilö, kumppani, rinnallakulkija, esikuva, työtoveri. Sairas ja vammainen ei ollut ansainnut kohtaloaan; hän ei kärsinyt edellisen elämänsä syntien tähden, ei esi-isiensä tai vanhempiensa rikosten tähden tai oman riettautensa tähden. Siksi häntä oli lupa auttaa – pelkäämättä rikkovansa elämän järjestystä tai puuttuvansa kohtalon lakiin. Se oli radikaali ajatus, joka on jättänyt pysyvät jäljet länsimaiseen kulttuuriin ja velkaannuttanut kaikki maailman humanistit Jeesukselle.
Eikä kristitty katso vain taaksepäin ja ihaile menneessä tapahtunutta. Edessä on vielä parempaa, niin on luvattu. ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”
Sunnuntaina 15.12. avaan 15. luukun.
