Arkistot sen kertovat kuka on pelannut Putinin pussiin ja kuka ei.
Japanista palattuani osallistuin Sami Miettisen Neuvottelija -podcastiin, jossa toisena vieraana oli ekonomisti Tuomas Malinen. Me kolme ja muutama ekonomisti (monet heistä valtiovarainministeriön virkamiehiä) muodostimme syksyllä 2020 ryhmän, joka halusi herättää keskustelua EU:n kaavailemasta elpymisvälineestä, joka rikkoi rahaliiton keskeisiä periaatteita. Teimme hyvän ja kattavan tietopaketin aiheesta ja ainakin itse kirjoitin tuolloin parikymmentä bloggausta aiheesta – löytyvät kaikki näiltä sivuilta kun kaivaa vuosien 2020-2021 tekstit tai menee katsomaan oikoteitse täältä.
Koska Malinen on värikäs persoona ja ottanut railakkaasti kantaa moneen asiaan, jotkut saivat aiheen ajatella, että esiintymällä samassa ohjelmassa ja puhumalla neljän vuoden takaisesta projektista, olisimme kaikesta samaa mieltä. No emme tietenkään ole. Logiikka on yhtä hölmöä, jos Li Anderssonin mielipiteet samastettaisiin Riikka Purran kantoihin siksi, että he ovat samassa haastattelussa. Emme esimerkiksi ole Malisen kanssa samaa mieltä Venäjän hyökkäyksen legitimiteetistä Ukrainaan, ja se tuli keskustelussakin esiin.
Itse pidän Venäjää vastuullisena siitä mitä Ukrainassa tapahtuu. Ja asioilla on pitkä, mutkikas taustansa. Asiat liittyvät paljolti energiapolitiikkaan, ja sitähän tehtiin vihreän ideologian johdolla. Siksi pidän vihreää aatetta merkittävän vastuullisena siitä, mihin jamaan Eurooppa joutui.
Mutta oikeat arkistot ovat paras todiste siitä mitä olen sanonut ja ajatellut Venäjästä. Ehkä täydennän tätä vielä kun ehdin kaivaa arkistoja vaalikentillä riehuessa, mutta tässä näin alkuun. Olkaa hyvä:
Suhde Venäjään on merkittävästi kytköksissä energiavalintoihimme. Olen vuosia varoittanut sekä EU:ta että Suomea Venäjä-riippuvuudesta energian suhteen. Tässä linkki mielipidekirjoitukseen vuodelta 2004, jossa esitin Suomen ydinvoimakapasiteetin kaksinkertaistamista: ”Väitän, että koko ajan lisääntyvä energian tuontiriippuvuus (Venäjästä) uhkaa jo EU:n ihmisoikeuspolitiikan laatua.”
Useimmat eurooppalaiset poliitikot olivat aika optimistisia Venäjän kehityksen suhteen 2000-luvun alkupuolella. Uskottiin, että se kehittyy kohti demokratiaa – vain 2004 Unioniin liittyneet itä-eurooppalaiset varoittivat europarlamentissa, että Venäjän puheita ei kannata uskoa. Sergei Lavrov oli ulkoasianvaliokunnan vieraana 2006, ja sen kokouksessa aloin ajatella, että nyt Venäjän politiikka kovenee. Siellä on tiukka mies: ”Luulen, että enemmistö kuulijoista jakoi saman tunteen: kyseessä on hyvin osaava, terävä ja kouliutunut mies, mutta juuri niin arrogantti kuin osattiin pelätä. Arroganssi kasvaa Venäjän politiikassa, ja se lyhyt aika, jolloin käännettiin toinenkin poski, on peruuttamattomasti ohi. Demokratia ei lisääntyne, voimantunne sitäkin enemmän.”
Vuoden 2009 blogissa Pohdintaa Suomen edusta tuon esiin kantani ydinvoimaluvan myöntämisestä kaikille kolmelle hakijalle ja muistutan myös siitä, että vihreä politiikka on käytännössä kasvattanut riippuvuutta Venäjästä
Toinen vastaava teksti vuodelta 2010 ”Vihreiden argumentointia ihmettelen. He moittivat Kokoomusta venäläistyyppisestä halusta myydä ydinvoimaa muille. Omalla politiikallaan he ovat kuitenkin kasvattaneet ja kasvattamassa riippuvuuttamme Venäjästä. Vuoden 2002 päätöksen yhteydessä vihreät puhuivat venäläisen maakaasun puolesta vaihtoehtona ydinvoimalle, ja nytkin hyväksytään venäläisen ydinsähkön tuonti.”
Samasta syystä arvostelen vihreää pelisilmää blogissa vuodelta 2014: ” Ville Niinistö on mielestäni oikeassa siinä, että kaikki energiapoliittiset ratkaisut, jotka lisäävät riippuvuuttamme Venäjästä, ovat nykytilanteessa kyseenalaisia. Venäjä-riippuvuutta on kauhisteltu hyvinäkin päivinä, miksei sitten nyt? Suomi kykenisi huomattavasti suurempaan energiaomavaraisuuteen, jos poliittista tahtoa olisi. Vihreän puheenjohtajan viestin uskottavuutta on kuitenkin heikentänyt se, että vihreät itse ovat tätä riippuvuutta edistäneet. On hyvä muistaa, että kun vihreiden edellinen ydinpäätösero hallituksesta tapahtui vuonna 2002, heidän tarjoamansa vaihtoehto oli maakaasu: fossiilista, kallista ja yksinomaan venäläistä. Myös suhtautuminen turpeeseen on johtanut siihen, että turvetta on korvattu venäläisellä hiilivoimalla.”
Venäjän hyökättyä Krimille 2014 kirjoitin blogin Miten Suomi selviytyy Venäjän vieressä.Teen pikaisen historiallisen katsauksen niihin syihin, miksi ainoana länsinaapurina olimme säilyttäneet vapautemme ja miten nyt kannattaa naapurina elää. ”Suomelle EU:n sanktiot tulevat maksamaan todennäköisesti enemmän kuin muille, mutta meidän on syytä olla suorassa rivissä EU-maiden rinnalla ja lähinnä vaikuttaa päätösten luonteeseen. Tarvitsemme EU:ta ehkä enemmän kuin koskaan. Tarvitsemme myös herkkää tilannetajua enemmän kuin aikoihin.En tervehdi ilolla Venäjän elpynyttä suuruudenuhoa, etenkin kun johdossa on mies, jonka pitkittynyttä suhdetta valtaan voi jo epäillä tunkkaiseksi. Mutta geopoliittinen sijaintimme on realismia. Tarvitsemme kaiken sen valtioviisauden ja muunkinlaisen siunauksen, joka piti Suomen itsenäisenä siinä, missä kaikki Venäjän länsinaapurit joutuivat kokemaan karmean kohtalon.”
Vuonna 2015 pohdin, mikä Venäjältä oli jäänyt tekemättä neuvostovuosien jälkeen blogissa Tilinteko: Mutta vielä huolestuttavampana pidän sitä, millaisille henkisille telineille Venäjä uuden nousunsa ja kansalliskiihkonsa rakentaa. Siitä silkka inhimillinen pahuus ei ole riittävän kaukana.
Kriittinen kirjoitukseni Putinin sodankäynnin uskonnollisesta ja historiallisesta taustasta Putinin hyökättyä Ukrainaan 2022 yrittää valottaa niitä seikkoja, joilla hän kansalaisille sotaa perustelee. Länsimaisilta jää usein ”käsittämättä, missä määrin Ukrainan invaasio on hänelle luonteeltaan uskonnollinen ristiretki. Sen taustalla on yli tuhatvuotinen historia. En yritä hakea hänen teoilleen ymmärrystä vaan kuvata, millaista uskonnollisen ja poliittisen vallan vaarallista sulautumista taustalla on. Länsimainen maallistunut mielikuvitus ei tätä cocktailia helposti ymmärrä. Emme kuitenkaan voi pärjätä viholliselle, jos emme ymmärrä hänen ajatteluaan, ja uskallan veikata, että ainakin tässä tapauksessa talouspakotteiden kielellä kommunikointi jää vajavaiseksi.”
Ukrainan sodan myötä toin esiin myös sitä, miten olimme tähän jamaan väärän energiapolitiikkamme myötä ajautuneet. Blogi Virheä Siirtymä: ”Meneillään on kummallinen keskustelu. Vihreät korostavat, että kohonnut sähkönhinta ei johdu heidän politiikastaan eli heidän vuosikymmeniä EU:ssa ajamastaan vihreästä siirtymästä. Syy on yksinomaan Venäjän aloittamassa sodassa. Ne, jotka muuta väittävät, ovat heidän mukaansa Kremlin asialla ja putinisteja. Ja he syyttävät, että jos vihreä siirtymä olisi vain toteutettu aiemmin, meillä ei olisi näitä korkeita hintoja. Kyseessä on väistelyn ja vastuunpakoilun ennätys, ja nyt siitä maksavat viattomat ihmiset.Tietenkin voidaan sanoa, että sota konkretisoi tilanteen, koska emme enää voineet paikata lännen jatkuvasti haurastuvaa energiapolitiikkaa Venäjän toimittamalla säätövoimalla. Sota poisti fasadin ja vihreä todellisuus paljastui. Olennaista on, miten tähän tultiin. Miksi tehtiin politiikkaa, josta moni varoitti, että tämä johtaa Venäjä-riippuvuuteen? Pitkään ei ole ollut kyse itse energiasta vaan järjestelmän epätasapainosta. Ja se epätasapaino luotiin politiikalla. Se epätasapaino havaittiin kauan ennen sotaa, kun hinnannousu alkoi. Sota oli kätevä selitys, vähän liiankin kätevä. Eikä se ole täysin totta.”
Samaa aihetta käsittelin myös kysymällä sodan sytyttyä keväällä 2022 miksi rahoitamme sotaa Ukrainassa:”Eikä siinä kaikki. EU rahoittaa Ukrainan sotaa joka päivä miljardilla. Sen verran EU maksaa Venäjälle maakaasusta, sähköstä, öljystä ja kivihiilestä. Samaan aikaan kun ihastelemme EU:n taloudellisia pakotteita ja omien riviemme kokoamista ”ennennäkemättömällä tavalla”, on hyvä nähdä perverssi tilanteemme. Näillä askelmerkeillä sota ei maksa Putinillemitään; hän päinvastoin hyötyy energian hinnannoususta. Meidän ei olisi ollut pakko rahoittaa Venäjää. Tämä on täysin itseaiheutettu ongelma. Vielä tarkemmin muotoiltuna se on suurelta osin vihreän politiikan tulos. Olisimme voineet EU:ssa viime vuosikymmeninä rakentaa kestävämmän ja energiaomavaraisemman politiikan varaan, mutta vihreillä resepteillä se on ollut yksinkertaisesti mahdotonta. Miksi?”
Ja jotta asioiden logiikka tulisi mahdollisimman selväksi, kerrataanpa Nord Streamin tarina blogissa Aikajana sotaan: Oma tulkintani on se, että Saksan virhe oli vihreän politiikan kunnianhimo. Se halusi ajaa ydinvoiman alas ja olla uusiutuvan energian edelläkävijä, mutta se tiesi, ettei keskeytyvistä tuulesta ja auringosta saa aikuisten oikeasti irti sitä energiaa, mitä uskotellaan. Imagon rakentamiseen ne silti kelpaavat, varsinaiseen suoritukseen tarvitaan Venäjän kaasu. Aikajanalta näkee, kuinka kumppanit varoittivat kaasuputken aiheuttamasta vaarallisesta poliittisesta riippuvuudesta, kauan ja turhaan. Vihreä unelma on maksanut maailmanrauhan. Vihreät haaveilijat ovat olleet Kremlille hyödyllisiä idiootteja. Pelkään, että ne, jotka ajattelevat, että tämä tilanne ratkaistaan vain vahvistamalla vihreää siirtymää, ovat hyödyllisiä idiootteja edelleen.”
