Istun paraikaa Kokoomuksen puoluehallituksen kokouksessa. Kokouksen yhteydessä puheenjohtaja Katainen vahvisti kantamme ydinvoimapäätöksistä: myöntäisimme edelleen ydinvoimalaluvan kaikille kolmelle hakijalle TEMin sähkönkulutusarvioista huolimatta.
Olen samaa mieltä. Toimijoiden ratkaistavaksi sitten jäisi itse arvioida hankkeen taloudellinen mielekkyys ja mahdollinen poolautuminen, jos tilanne siltä näyttää.
Toisekseen en aivan helposti niele TEMin vaatimattomia arvioita sähkönkulutuksesta. On aika vaikea uskoa, että sähkönkulutus pitkällä tähtäimellä oikeasti hiipuisi, koska liikenne tulee käyttämään sitä enenevässä määrin. Onkohan tällä selvityksellä puhdas poliittinen tarkoitus?
Joka tapauksessa asiat ruokkivat toinen toistaan. TEMin arvio lähtee niukkuudesta, jolloin investointipäätöksiä ei myöskään ole odotettavissa ja sähkönkulutus laskee. Jos taas poliittinen ilmapiiri olisi toinen, se rohkaisisi investointeihin ja päästöttömän ydinvoimasähkön kysynnän jatkumiseen.
Verotuloista huolehtiville poliitikoille se olisi hyvä uutinen: myönteiset ydinvoimapäätökset sitouttaisivat osakkaita tai osakkuusomistajia jatkossakin investoimaan maahan, jossa energiansaanti on turvattu ja ennuste jatkosta looginen. Jos taas täytyy pelätä poliittisia suhdanteita ja poliitikkojen päähänpistoja, on selvää ettei tilanne kasvata investointihaluja.
Vihreiden politiikkaa ja argumentointia ihmettelen. He moittivat Kokoomusta venäläistyyppisestä halusta myydä ydinvoimaa muille. Omalla politiikallaan he ovat kuitenkin kasvattaneet ja kasvattamassa riippuvuuttamme Venäjästä. Vuoden 2002 päätöksen yhteydessä vihreät puhuivat venäläisen maakaasun puolesta vaihtoehtona ydinvoimalle, ja nytkin hyväksytään venäläisen ydinsähkön tuonti.
Ydinvoima on siis jotenkin yhtä kompleksista kuin tuntuu olevan seksi. Seksiä sopii myydä mutta ei ostaa. Ydinvoimaa sopii ostaa mutta ei myydä.
Minä uskon, että Suomen etu olisi mieluummin vaikka myydä ydinvoimaa kuin taantua energiamaana ja ehdoin tahdoin suostua kansainvälisessä vertailussa puhtaan energiaintensiivisen teollisuutemme alasajoon.
Sivusimme puoluehallituksessa myös kuumaa ja ajankohtaista aihetta EU:n huippupaikoista. Kaikkihan on aivan auki, jos rehellisiä ollaan. On kyse puolueperheistä, mutta myös kansallisuuksista, hyvistä tyypeistä ja henkilökemiasta. Mitä vain voi tapahtua, kun lopulta haetaan kompromissia joka tyydyttäisi kaikkia. Tänään tiedetään, ettei viime päivinä esiin nostettu Miliband tahdo korkeaksi edustajaksi. Huomenna tiedetään jotain muuta – mutta yksi on varmaa: spekulaatiot menevät uusiksi vielä monta kertaa.
Omasta puolestani halusin varmistaa kommentillani, että Kokoomus toimii viisaasti. Kokoomuksen on ajettava suomalaista kokonaisetua eikä torpattava isänmaallisia ratkaisuja missään olosuhteissa. Suomen tavoite pitää olla mahdollisimman raskas salkku ja vastuu, puolueesta huolimatta. Tähän on perustunut sekin, että puhuin Lipposen puolesta, kun näytti, että presidentin tehtävä voisi mennä sosialisteille.
Ja jos nyt esimerkiksi sattuisi käymään niin, että Alex Stubbille syntyisikin aito sauma korkeana ulkoedustajana – jos siis palikat vielä kerran heilahtaisivat päälaelleen – ei Suomi itse saa torpata mahdollisuutta vain siksi, että komissaarinpaikka olisi etukäteen sovittu keskustalaiselle. Sellainen ei yksinkertaisesti olisi isänmaallista. Suomen etu on ensisijainen asia. Poliittiset mandaatit tulevat vasta perässä.
