Vastaukseni Greenpeacelle

14.10.2013

Voi harmi, kun maailma ei ole tottelevainen ja selkeä. Me emme voi korvamerkata sanoja itsellemme siten, että todellisuus seuraisi perässä. Ympäristöjärjestö ei välttämättä aja ympäristön etua. Maan ystävä ei ole välttämättä maan ystävä. Maan pitäisikin saada valita ihan omat ystävänsä. Ja meidän muiden pitää saada keskustella.

Olen kai osunut jonkinlaiseen hermoon. Keskustellaan nyt sitten.

Greenpeacen artikkelissa Greenpeacen salaiset kansiot kyseenalaistetaan ympäristöystävällisyyteni kuvaamalla, että olen äänestänyt sitovaa energiansäästötavoitetta vastaan, sitovaa uusiutuvan energian tavoitetta vastaan, 2020 päästövähennystavoitteen päivittämistä vastaan sekä päästökaupan korjaamista vastaan.

Aivan niin. Näin olen todella tehnyt mutta juuri siksi, että kannan huolta ympäristöstä ja vastustan ympäristön kannalta vahingollista lainsäädäntöä. Kiitän mahdollisuudesta saada tuoda esiin sen, että ympäristöasiat eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä, ja että se mikä voi näyttää päältä katsoen ympäristöajattelulta, ei sitä välttämättä olekaan.

Käyn siis läpi väitteet, että olen äänestänyt

– sitovaa energiansäästötavoitetta vastaan: Äänestin vastaan, koska direktiiviesitys oli niin surkea, että jopa Suomen hallitus vastusti sitä. Se on jo paljon. Energiansäästö ja energiatehokkuuden parantaminen on yksi tärkeimpiä keinoja niin sähkölaskun hallinnassa kuin päästöjen vähentämiseksi.  Sen toteutuksen täytyy kuitenkin olla älykäs eikä se saa maksaa mitä tahansa. Energiatehokkuusdirektiivin idea laittaa jäsenmaille sitovia ja samansuuruisia automaattisia tavoitteita ei ollut onnistunut. Sen esittämä lineaarinen juustohöylä estää hakemasta markkinaehtoisesti kaikkein tehokkaimman kohteen tehostaa energiansäästöä. Suomi on esimerkki maasta, jolle  direktiivi aiheuttaa merkittävän lisäkustannuksen ja näin rankaisee asiansa hyvin hoitanutta. Siksi myös Suomen hallitus, johon myös vihreät kuuluvat, kritisoi direktiiviä ja esitti sille vastalauseen. Tämä oli myös eduskunnan Suuren valiokunnan kanta. Merkittäviä tehostamistoimia tehtiin Suomessa jo aiemmin vapaaehtoisten  energiatehokkuussopimusten avulla: esimerkiksi aikavälillä 2008-2010 elinkeinoelämän sopimusyrityksissä karttui säästöjä 3,8 TWh/a. Koska kustannustehokkaimmat säästötoimet on jo pitkälti tehty, jatkotoimet ovat Suomelle aiempaa kalliimpia. Suomen Työ- ja elinkeinoministeriö TEM arvioi direktiivistä  kaikille energian käyttäjille 300–500 miljoonan euron kustannusta, joka aiheutuu tarvittavista lisäinvestoinneista. Suomessa on energiatehokkuus viety pitkälle vapaaehtoisilla toimilla; energiansäästöön on aina luonnollinen taloudellinen intressi. Sen sijaan pakollisena tavoitteena siitä tulee uusiutuvien direktiivin kaltainen epätaloudellinen kierre, jossa tärkeintä ei ole miten säästää, kunhan säästää.

– sitovaa uusiutuvan energian tavoitetta vastaan: Äänestin vastaan, koska pidän kestävän kehiityksen vastaisena  että muualla maailmassa kaadetaan metsää jotta eurooppalaiset saisivat hurskastella uusiutuvilla. Kannatan uusiutuvan energian  lisäämistä. Mutta sitovassa muodossa  tämä tavoite on ollut ympäristön kannalta katastrofi, ja ympäristöjärjestöjen olisi aika se myöntää. Olen jo vuodesta 2007 lähtien varoittanut siitä, ja nyt todella näkyy, että varoitukseni ovat toteutuneet. EU:n itselleen asettamaan tavoitteeseen pääsemiseksi on edetty kestämättömällä tavalla ja se on mm. uhannut kestävää metsätaloutta ja sekoittanut sähkömarkkinat täysin. EU:n ulkopuolelta on tuotu tukkipuuta suoraan poltettavaksi, ja Euroopasta on tullut pellettimarkkinoiden tärkein kohde.  Vajaassa kahdeksassa vuodessa Eurooppa kasvatti EU:n ulkopuolelta tuontia 700% prosenttia 1,2 miljoonaan tonniin vuonna 2010. Haluaisin tavata sen ympäristöjärjestön edustajan, joka pitää tämänkaltaista menoa vastuullisena. Olen kirjoittanut uusiutuvan energian sitovan tavoitteen synnyttämistä ongelmista paljon, mm. http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/04/24/talvivaaran-jalkeen-tuulivaara/

– 2020 päästövähennystavoitteen päivittämistä vastaan: Äänestin vastaan, koska en usko systeemiin, jossa viemme saasteita ja tuomme työttömyyttä. Ympäristöjärestöt siis moittivat, että vastustan EU:n yksipuolista aikomusta nostaa päästövähennystavoite 20:sta prosentista 30 prosenttiin, kun muilla ei vastaavaa, edes vaatimattomampaa, ole. Se on totta.  Tärkeintä on, ettäilmastosopimus on globaali. EU:n osuus päästöistä on vain 10 %, vuonna 2020 se on 8% ja vuonna 2030 4%. Ellemme saa yhteistä rintamaa, ponnistelumme valuvat hukkaan, koska päästöjen vähentäminen täällä muuttuu päästöjen kasvuksi muualla. Kansainvälisen kaupan tilastot osoittavat, että juuri näin on käynytkin. Ja siksi on kiinnostavaa, että tämän ympärsitöjärjestöjen ajaman mallin seurauksena EU on kasvattanut kokonaispäästöjään, jos tuonnin päästöt otetaan huomioon. Olemme siis ulkoistaneet päästömme, mutta olemme ulkoistaneet myös työpaikkamme. Haluan jälleen kerran tavata sen ympäristöjärjestön edustajan, joka vakavissaan ajattelee, että tämä olisi viisasta.

Tästä juontaa myöskin tarkistukseni COP-19 raporttiin: ei niin, etteikö sopimuksen voisi perustua sitoviin päästövähennyksiin vaan että on koko ajan yhä vähemmän todennäköistä, että se tulisi niihin perustumaan. Ja jos kerran näin on, on oltava hereillä, mihin sopimukseen suuret päästäjät ovat valmiita. Tällainen voisi olla esim. hiili-intensiteetin alentaminen. On aika ottaa laput pois silmiltä ja olla valmis oikeasti tehokkaaseen yhteistyöhön.

Olen kirjoittanut päästöjen vähentämisestä mm. http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/01/09/onko-se-totta-vai-ei/ jahttp://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/07/17/megaratkaisu-megaongelmaan/ sekä http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/07/08/ilmastoylpeat/

– päästökaupan korjaamista vastaan: Äänestin vastaan, koska päästökaupan piti etsiä ksutannustehokkain keino päästöjen vähentämiseen, ei kallein. Olen kyllä vastustanut sitä tapaa, jolla ympäristöjärjestöt korjaisivat päästökaupan hintasignaalia, mutta muuten väite ei ole sisällöllisesti totta. Päinvastoin ajan päästökaupan rakenteellista korjausta. Lyhytaikaista ja -näköistä korjaamista oli ns. backloading, joka olisi nostanyt yksipuolisesti EU:n kansalaisten ja teollisuuden energialaskua ottamalla päästöoikeuksia pois markkinoilta; tällä ei olisi mitään vaikutusta päästökaupan päästöleikkaustavoitteiden toteutumiseen, vaan se ainoastaan varmistaisi, ettei EU nouse taloudellisesta lamasta vähään aikaan. Tästä aiheesta olen kirjoittanut mm.http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/03/06/rintaruokinnassa/Siinä käy ilmi, että haluan uudistaa päästökauppaa kokonaisvaltaisemmin poistamalla sitä häiritsevää päällekkäistä lainsäädäntöä.

– arktisen öljynporauksen rajoituksia vastaan: Äänestän aina sellaisia muutoksesityksiä vastaan, joita ei voi mitenkään arvioida. Vain kolme suomalaista (2 vihreää ja Pietikäinen) kannatti vihreiden epärealistista muotoilua, joka asetti toiminnalle sellaisia ehtoja, joita ei todellisuudessa olisi voinut valvoa ja täyttää. Siksi 527 meppiä vastusti muotoilua, jota kannatti vain 129.  Itsekin äänestin arktista öljynporausta koskevan varovaisuuden puolesta, mutta komission version mukaan. Enemmän aiheestahttps://www.korhola.com/lang/fi/2013/10/greenpeacen-edustajan-syytos-aanestyskayttaytymisestani-oli-harhaanjohtava/

Hämmästelen, miten vaikeaa ympäristöjärjestöjen onkaan suostua itsekritiikkiin ja tajuta, että joku vastustaa niiden agendaa siksi, että niiden reseptit ovat ympäristön kannalta liian huonoja, ei liian hyviä.

Mitä syntyneeseen al-Qaida pöyristykseen tulee, totesin haastattelussa selväsanaisesti, etten vertaa näitä järjestöjä toisiinsa. Sanoin, että mielestäni ”järjestön rakenne ja näkyvyys (tarkoitin läpinäkyvyyttä) on yhtä hämärän peitossa kuin al-Qaidan olemus”. Varainkeruun avoimuuteen en viitannut vaan päätöksentekoon: totesin, että siinä suhteessa transparenssi on samaa luokkaa. Keskustelu liittyi toimittajan kysymykseen, kuka Greenpeacessa tekee päätökset ja kuka käyttää valtaa. (Tästä huolimatta myönnän, että pidän sanavalintaani tv-keskustelussa epäonnistuneena koska en kyennyt kommunikoimaan sitä hyvin. )

Mitä sitten kansalaisjärjestökommenttini tulee, viittasin Ruotsin Greenpacen omaan tulkintaan, ettei kyseessä ole kansalaisjärjestö. Viittaan myös Greenpeacen Matti Liimataisen omaan kommenttiin: Greenpeacea ei oikeastaan pitäisi verrata kansalaisjärjestöihin vaan monikansallisiin yrityksiin kuten Stora Enso. Tämän hän sanoi aamutelevisossa silloin, kun järjestö oli voimansa tunnossa, noin 2005, ja jolloin  mainetta ei tarvinnut puolustaa tällaisilla sivuseikoilla.  Ohessa on blogikirjoitukseni, jossa perustelen väitteitäni enemmän.   http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/10/11/viherrauhaa-kaikille/

Kaiken kaikkiaan, on tervetullutta, että keskustelemme juuri siitä, millaista politiikkaa tulisi noudattaa. Titteleistä ja etumerkeistä on aika luopua. Aivan kuten kaikki biopolttoaineet eivät välttämättä ole ympäristölle hyväksi – ja sen ympäristöjärjstötkin nykyään myöntävät -,   ei etuliite ratkaise vaan laatu.  Aivan samalla tavoin ei etuliite ’ympäristö’ merkitse automaattisesti takuuta siitä, että järjestö esittää ympäristön kannalta viisaita ratkaisuja. Niidenkin laatu ratkaisee asian. Näistä on saatava keskustella rehellisesti vastapuolta leimaamatta. Vallantäyteinen ylimielisyys ei ole ratkaisu.