Lauantai-iltana kuuntelin Yleltä suosikkiohjelmaani Sävel on vapaa. Kun juontajana sattui olemaan oopperalaulaja, joka haastoi yleisöä soittamaan musiikkitoivomuksia, mieleeni tuli pyytää uusinta esityksestä, joka aikoinaan meni penkin alle.
Kerroin mieleenjäävimmän oopperamuistoni ajalta, kun olin opiskelijana Wienin yliopistossa. Halvin huvi oli mennä oopperaan halvoille seisomapaikoille; ne maksoivat 10 tai 15 shillinkiä, rivistä riippuen. Lippujen jonottaminen oli rasittavaa puuhaa: jonossa pysyäkseen piti osallistua niin sanottuihin Aufrufeihin, nimenhuutoihin, jotka olivat erikoisiin aikoihin, joskus jopa aamukuudelta. Kerran menin paikalle aamunelljältä päästäkseni hyviin asemiin, mutta sielläpä oli iso porukka makuupusseissa heräilemässä. Mutta jonotus kannatti aina. Näillä paikoilla oli ehdottomasti se valistunein yleisö, joka seurasi ooopperaa partituurista ja johti mukana. Oli selvää, että tein mitä tahansa päästäkseni kuuntelemaan Herbert von Karajania mahdollisimman paljon.
Olen nähnyt monta upeaa esitystä, mutta tämä tarina kertoo epäonnistumisesta, jonka johdosta von Karajan jopa lupasi yleisölle rahat takaisin. Minäkin hain sen kymmenshillinkiseni, ihan vain draaman kaaresta loppuun saakka nauttiakseni. Vaikka, totta puhuen, juuri tämä oli oopperadraamaa vailla vertaa. YLEn Sävel on vapaa -toimitus pyysi saada julkaista puheluni nettisivuillaan. Kaikin käytettävissä olevin mokomin!
Puheluni voit kuunnella tästä: YLE: Sävel on vapaa. Karajan lupasi lippurahat takaisin.
