Blogisivuillani herää aika ajoin närkästynyt keskustelu, miksi poliitikko tuostakin kirjoittaa. Energia- ja ilmastojuttuni eivät herätä mutinoita muuten kuin sisällön suhteen, mutta koiranulosteet Brysselissä, netin lemmenkirjehuijaukset ja Barack Obaman aamiainen kuuluvat siihen kategoriaan, jota joidenkin mielestä ei saisi olla edes olemassa. Ei jos tahtoo olla vakava poliitikko.
Ehkäpä en edes kokonaan tahdo. Koko bloggaamisen idea on siinä, että se on kolumnia ja tiedotetta kevyempi viestintämuoto ja mahdollistaa elämän häiriintyneet sivuhuomiot. Niitähän kertyy. Ja joskus ne julkaistaan silläkin riskillä, että paikalle eksynyt lukija oksentaa kommentiksi, ettei näköjään mepillä ole muuta sanottavaa. Totisesti olisi, mutta tämä sama valittaja ei takuulla koskaan tule lukemaan niitä muita juttuja. Ei häntä kiinnosta.
Heitän lisää bensaa liekkeihin ja avaan arkistoja, jotka valottavat sitä, miksi olisi niin tylsää niellä se seiväs, jota minulle on vuosikausia tarjottu.
Tässä paljastan, miten kapina alkoi. Jouduin julkisuuden giljotiiniin pelkän avaimenperäni takia. Jo se nostatti sisun ja kysymyksen, miksi poliitikkoja painostetaan paskantärkeyteen henkilökohtaisia tavaroita myöten. Kuvaan myös sitä, miten kadotamme tekijänoikeudet omiin motiiveihimme. Ehdotan ajatuskokeeksi, että samaa matalamielisyyttä sovellettaisiin muihinkin ammattiryhmiin kätilöstä hautausurakoitsijaan: Miksi on joskus hankalaa olla poliitikko.
Tässä myönnän sen, että olen kuitenkin pikkusieluinen nipottaja ja herkkä kritiikille. Mutta kaipaan laatua: hyvin haukuttu on nautinnollisempi juttu kuin huonosti haukuttu. Parhaiten sen on tehnyt Jouko Turkka; hän antoi minulle niin hyvän haukkumanimen, etten unohda sitä koskaan: Somistaja, saatana.
Seksi on asia, joka poistaa heti varmistimen. Ärsytetään siis lisää, ja kerrotaan lapsuuden muistoja ja annetaan ohjeita rakkauteen. Hyvää ystävänpäivää, sehän on jo ensi viikolla! Rahvaanomaisuuksia rannalla.
Ensi viikolla sitten pelkkää asiaa.
