Eurooppa-neuvoston sopu viime viikolla tietää vaikeita keskusteluja europarlamentissa, jolla on valta joko hylätä tai hyväksyä budjetti seuraavalle seitsenvuotiskaudelle. Ongelmamme on budjetin alijäämäisyys: sopu on nykyistä 3% pienempi maksusitoumusten (960 mrd euroa) ja maksumäärärahojen (908 mrd euroa) kuilun kasvaessa entisestään. Neljän suurimman poliittisen ryhmän puheenjohtajat ovat antaneet kriittisen tiedotteen sovusta ja muistuttaneet neuvostoa olemassaolostaan: nyt ne neuvottelut vasta alkavatkin. Jos sopuun ei päästä, tulee 2014 alkaen vuosittaisia budjetteja, jotka perustuvat vuoden 2013 budjettitasoon, ja siihen lisätään kahden prosentin inflaatiotarkistus.
Itse kuulun niihin, jotka ajattelevat, että huonojen aikojen täytyy näkyä myös budjetissa, joten kannatan periaatteessa neuvoston sopua. Olen myös tyytyväinen siitä, että Suomi halusi taittaa maksusitoumustensa kasvua ja osin onnistui siinä.
Keskustelu Suomessa on mielenkiintoinen, kun päähallituspuolue Kokoomus ja valtakunnan päälehti Helsingin Sanomat kiistelevät siitä, annettiinko maksuosuuksien kasvusta oikea kuva. Meillä ei ole vielä lukuja nykyisen seitsenvuotiskauden kahden viimeisen vuoden osalta. Kokoomus vertasi lukuja arvioon koko seitsemästä vuodesta ja piti tulosta hyvänä, HS vertasi olemassaoleviin lukuihin, viiteen vuoteen ja osoitti, että maksuosuutemme nousee merkittävästi. Lisälasku tulee, sen tietävät kaikki, mutta nähtäväksi jää, onko summa Kokoomuksen laskelma 150 miljoonaa vai HS:n 200 miljoonaa vuodessa.
Molemmat ovat tavallaan oikeassa mutta aika samantekevää, tekisi mieleni sanoa. Sen sijaan ihmetykseni kasvaa vuosi vuodelta, miksi meillä keskustellaan niin vähän piilotetuista luvuista, niistä jotka on leivottu EU-lainsäädännön sisään. Vuosittain saamme yli miljardin lisälaskun sitä kautta, ja harva ymmärtää nostaa asiasta meteliä.
Voi tosiaan olla katkeraa jäädä ilman yhtäläisiä EU-tukia ja maksualennuksia, mutta vielä paljon katkerampaa on joutua sellaisen lainsäädännön kohteeksi, joka syrjii joka ikinen päivä. Valitettavasti tämä on ollut Suomen tie liian monta kertaa. EU:n viime vuosien ilmastolainsäädäntö on ollut systemaattisen epäedullinen vientivetoiselle taloudellemme, jo lähtien siitä, että ilmastopolitiikan peruskriteerinä on tuotannon eikä kulutuksen päästöt. Meille tarjotaan aina isoa hiilijalanjälkeä ottamatta huomioon sitä, että teemme maailman puhtainta paperia tai terästä sadoille miljoonille. Jos se tuotanto siirtyy muualle, se ei tapahdu ympäristöystävällisemmin tai pienemmin päästöin.
Toisekseen olemme joutuneet maksumiehiksi liian usein kahteen kertaan, kun varhaisia ympäristötoimiamme ei ole otettu huomioon. On kurjaa, että käytännössä EU:sta tuleva viesti on se, että älä tee mitään ennen kuin on viimeinen pakko. Jos olet tehnyt aikaisemmin, maksat siitä, et hyödy. Näin kävi päästökaupassa, näin kävi uusiutuvan energian taakanjaossa, näin kävi energiatehokkuusdirektiivissä, jossa saimme 200 miljoonan euron vuotuisen lisälaskun. Energiaa tehokkaasti käyttävät maat joutuvat tekemään lisää tehostamistoimia entistä kalliimmin, kun kustannustehokkaimmat säästötoimet on jo tehty, eikä sitä otettu huomioon. Suurten polttolaitosten päästödirektiivi lykkää sekin vuosittain 300 miljoonan euron lisäkustannuksen.
Viime kesänä saatu poliittinen sopu rikkipäästödirektiivistä naulasi kiinni jo IMO:ssa sovitut skandaalimaisen eriarvoiset olosuhteet vientiteollisuudellemme asettaessaan 45-kertaisen eron Itämeren ja Välimeren laivaliikenteen rikkipäästöille. Tämä oli hirveä isku Suomelle, jonka viennistä 90 % turvautuu laivaliikenteeseen. Meillä ei ole mahdollisuuksia edes osittain siirtää kuljetuksia maalle, kun päämarkkina-alue sijaitsee Keski-Euroopassa. Päätöksen seurauksena teollisuuden merirahtien hinnat nousevat Suomessa kerralla 30-50 prosenttia. Tämän hetken öljyn hintatasolla se merkitsee pysyvää vuosittaista 600 miljoonan euron lisäkustannusta. Suomen metsäteollisuus on arvioinut, että kustannukset yksin heidän toimialallaan ovat vähintään 200 milj. vuodessa.
Kaiken kaikkiaan puhutaan siis yli miljardin vuotuisesta lisälaskusta. Siinä 50 miljoonan näkemysero on pikkujuttu.
Suomi on ollut kerta toisensa jälkeen liian kiltti hyväksyessään neuvoston puolella lainsäädäntöä, joka sortaa meitä. Ainakin tämän lainsäädännön lista kädessä tulisi mennä budjettineuvotteluihin, kun keskustellaan siitä kenelle maksualennus kuuluisi ja kuka on viime kädessä suurin nettomaksaja, kun tehtyjen päätösten hintalappu otetaan näkyviin. Silloin pohdinnassa täytynee ottaa huomioon myös kansallisten maataloustukien suuri määrä, jota ilman emme selviytyisi millään.
En minä kanna huolta suuryrityksistä tai teollisuudesta. Olen ymmärtänyt, että vahvat selviävät aina, ja jos ei muuten, niin sijoittamalla muualle. Pienet yritykset ja tavallisten ihmisten työpaikat huolettavat. He sen laskun maksavat.
