Saavuin eilen illansuussa Washingtoniin vuotuiselle rukousaamiaiselle. Ensimmäinen homma on rekisteröityminen Hiltonissa, jossa koko tapahtuma järjestetään. Kyseessä on hotelli, joka on tullut kuuluisaksi ainakin siitä, että presidentti Reagania ammuttiin 1981 sen takasisäänkäynnin edustalla. (Hyvä kuvaus murhayrityksestä löytyy tästä linkistä)
Nyt ei rekisteröinti onnistunutkaan ihan vaivatta. Odottelin pöydän ääressä ja virkailija palasi kolmeen kertaan luokseni, ensin tarkistamaan uudelleen passiani, sitten kysymään, olenko jo rekisteröitynyt ja sitten uudelleen, olenko jossakin seurueessa, joka on jo rekisteröitynyt. Lopulta hän tuli pahoitellen kertomaan, että selvittely venyy pidempään. Joku on jo rekisteröitynyt puolestani ja tälle jollekulle on annettu pääsylippuni lounaille, illallisille ja aamiaisille. ”Onko sinulla kaksoisolentoa?” – ”Ei tietääkseni.” ”Onko sinulla sisar?” – ”Ei täällä.” Paras kysymys oli ”Are you real – Oletko todellinen?” – ”Ehkä olen enkeli, joka tuli testaamaan turvallisuusjärjestelmäänne.” (En viitsinyt viitata kartesiolaiseen logiikkaan tai muihin tapoihin todistaa olemassaoloa.)
Joskus turvallisuusjärjestelmässä onkin kummallisia aukkoja. Vuonna 2009, kun vastavalittu Barack Obama isännöi rukousaamiaista ensimmäistä kertaa, kävin senaatissa tapaamassa erästä senaattoria. Europarlamentissa on tapana, että vieras kuvataan, henkilöllisyyspaperit tarkistetaan ja badge laitetaan rintaan. Ilman sitä ei saa liikkua kukaan.
Ainakin tuolloin senaattiin pääsi noin vain. Laukkuni kyllä otettiin läpivalaisuhihnalle, mutta siinä kaikki – käytännössä vain metalliesineet tarkistettiin. Kutsua ei kysytty, ei käynnin syytä, ei henkilöllisyyttä, ei mitään. Vaikutti kuin kuka tahansa pääsisi tolloilemaan senaatin käytäville ja senaattorien huoneiden oville.
Niinpä astuin hissiin, jossa yllättävän tuttu naama kutsui tulemaan peremmälle: Obaman vastaehdokas John McCain ilmielävänä. Siinä hän hymyili, ilman mitään turvatoimia. Maassa, jonne tullessa joutuu toisinaan hämmentävään ristikuulusteluun, saa kenenkään estämättä mennä haahuilemaan senaatin tiloihin.
Ristikuulusteluista mieleenpainuvin sattui vuonna 2001, Bushin ensimmäisellä aamiaisella. Tiukkailmeinen maahantuloviranomainen tenttasi vierailuni syytä: -“Menen käymään senaatissa” “Ketä tapaatte siellä?” – “Hillary Clintonin”. Mies mittaili minua hetken ja murahti: “Pysykää kaukana siitä toisesta Clintonista.”
Kansallinen rukousaamiainen on vuonna 1953 alkanut perinne, joka kokoaa yhteen valtionpäämiehiä sekä politiikan ja talouselämän vaikuttajia. Se järjestetään nelipäiväisenä tapahtumana helmikuun alussa Washingtonissa. Tapahtuma huipentuu torstain aamiaiseen, jonka pääpuhujana on Yhdysvaltain presidentti ja toinen on vieras, joka paljastetaan vasta kyseisenä aamuna (puhujina on ollut mm. Dalai Lama, Äiti Teresa, U2:n Bono, Tony Blair). Kaikki Yhdysvaltain presidentit Dwight D. Eisenhowerista lähtien ovat osallistuneet aamiaiselle. Osallistujia on noin 3000, joista kansainvälisiä vieraita noin 350.
Ilta meni kuitenkin mukavasti. Osallistuin naisten illalliselle, jossa puhujavieraana oli Wyomingin senaattori Mike Enzi: tämä ilahtui saamastaan ”sisaren” arvonimestä. Tänään selvinnee, mistä saan uudet liput kadonneiden tilalle. Ehkä huomenna numeroidussa aamiaispöydässä tunnistan sitten sen kaksoisolennonkin ja istun hänen päälleen.
