Keskustelu poliitikoista käy nyt niin kuumana, että ehkä on aika keventää toistamalla tarinani legendaarisesta avaimenperästä, jota ei saanut olla. Ehkä se kertoo, miksi on joskus niin hankalaa olla poliitikko – ellei peräti naispoliitikko.
Sillä eihän siitä mihinkään pääse, että Lipponen oli oikeassa: Suomi on kaunaisten paheksujien maa. Etenkään nainen ei voi täällä tehdä muuta kuin virheitä. Asiakeskeinen vakavikko saa moitteet karisman ohitusleikkauksesta, huumoria harrastava saa hömppäleiman. Huoliteltuun olemukseen satsaaminen aiheuttaa kroonisia epäilyjä poliittisesta painoarvosta, ikään kuin puuteri himmentäisi myös älyn. Toisaalta ulkonäkönsä laiminlyöjän vaikutusta Suomi-kuvaan hävetään oikein porukalla. Tästä ei voi oppia kuin yhden läksyn: ole keskiverto, ole huomaamaton – kunnes poistutkin kuvioista.
Anteeksiantamattominta on itseironian viljely. Poliitikko on yksinomaan tyhmä, jos ei muista hänelle varattua tosikon roolia vaan lankeaa esimerkiksi entiseen ammattiinsa, pieksämään suutaan.
Sattui kerran Amerikassa yhdeksänkymmentäluvulla, että eräs filosofian professori vei minut turhien tavaroiden kauppaan. Amerikkalainen huumorintaju on lähes yhtä mautonta kuin omani, joten kuin luonnostaan katseeni jäi harittamaan t-paitaan, jossa luki ”My next husband will be normal”. Ei sittenkään: pyhillä arvoilla ei pelleillä, komensin itseäni. Seuraavaksi katseeni osui avaimenperään, jossa luki ”I may not be brilliant but I have great breasts”.
Paha juttu, mutta täytyy tunnustaa, että se huvitti minua. Olin kolmen lapsen väsynyt kotiäiti, jolla oli tohtoriopinnot kesken, imettänyt vauvojani yhteensä kolme vuotta, ja jotenkin pälkähti päähäni, että tässäpä on kohottava asenne naiselle, joka luovutti kukkeutensa hyvään tarkoitukseen. Ei sorruta huonoon ryhtiin, ollaan iloisia ja kiitollisia siitä, mitä jäljelle jäi! Ostin avaimenperän taskuuni kannustamaan. Ainoa puolustukseni on, etten tuolloin ollut poliitikko.
Mutta voi harmi. Totuin avaimenperääni, ja se jäi vuosiksi käyttööni. Kun minusta tuli poliitikko, en muistanut koko killutinta vaan annoin sen roikkua mukana. Sehän olisi pitänyt heti vaaliyönä haudata maahan ja vihkiä tuhon omaksi. Julkisuudelle en kuitenkaan perääni koskaan esitellyt.
Kerran kuitenkin luin naistenlehden pääkirjoituksesta, ettei sellaista avaimenperää pidä poliitikolla oleman. ”Aika usein poliitikkoja joutuu suojelemaan myös heiltä itseltään. Sen verran naisten välistä solidaarisuutta pitää olla, ettei julkisesti paljasteta esimerkiksi kenen avaimenperässä lukee suunnilleen näin: Maybe I´m a bimbo, but I have good breasts, too”, laverteli päätoimittaja, ja moitiskeli, kuinka poliitikot tuhoavat itse oman uskottavuutensa.
Sellaista naisellista solidaarisuutta ei kukaan kaipaa. Hyväksyn, että poliitikoilta vaaditaan työssä asiallista esiintymistä ja käytöstä. Luotettavuutta ja rehellisyyttäkin saa edellyttää. Uskottavuuttakin, jos mielii pitemmälle eteenpäin – ehkä jopa järkeviä elämäntapoja. Mutta miksi painostetaan paskantärkeyteen henkilökohtaisia avaimenperiä myöten? Poliitikon olo käy tukalaksi näillä eväin.
Tukaluus tulee myös siitä, että poliitikko menettää tekijänoikeudet omiin motiiveihinsa. Tultuaan valituksi tehtäväänsä hän haluaa vain ja ainoastaan tulla uudelleen valituksi, tietävät muut. Joku toinen tietää tarkalleen, mistä ainoasta poliitikon sielussa on kysymys, ja muistaa myös kertoa sen.
Olisi hupaisaa, jos samaa matalamielisyyttä sovellettaisiin muihinkin ammattiryhmiin kätilöstä hautausurakoitsijaan. Lääkäri pelasti potilaan turhamaisuuttaan. Tähtitoimittaja yritti tehdä vaikutusta kustantajaan. Professori liehitteli opiskelijoitaan pitämällä hyvän luennon. Gynekologi määräsi hiivalääkkeet edetäkseen uralla.
On silti pakko myöntää, että politiikalla on suuret mahdollisuudet myös pilata sieluja. Ensinnäkin se on ammatti, joka ei tarpeeksi usein tarjoa itsensä unohtamisen terveellisiä hetkiä (juuri nyt olen siitä tunkkainen esimerkki). Toisekseen jokin lahoaminen alkaa, kun alkaa alitajuisesti myötäilemään kulloistakin kuulijakuntaansa. Ihminen on jo silloin luovuttanut pois jotakin vapaudestaan ja lahjomattomuudestaan – hän on suostunut miellyttäjäksi. Kun tämän huomaa itsestään, tulee pakostakin haikea olo. Siksi taidan ajatella, että hyvässä poliitikossa on aina jonkinlainen melankolinen sivuväre.
Kokonaan eri asia on, jos melankolia nousee vain siitä, että joutuu epäoikeudenmukaisen, kohtuuttoman tarkastelun alle. Sellaistakin sattuu
