Lehdistö ja yleisö ovat kaivanneet avoimuutta yhä sekavammaksi osoittautuvassa poliittisten puolueiden vaalirahoitusta koskevassa keskustelussa.
Toive on perusteltu. Avoimuus on demokratian toteutumisen elinehto. Kytkökset ja sitoumukset on oikein ja kohtuullista tuoda esiin niin yritysten, etujärjestöjen kuin ammattiyhdistysliikkeen osalta. Jos jokainen tavallinen palkansaaja rahoittaa jäsenmaksullaan vasemmistopuolueita, sen pitäisi olla julkista tietoa, joka pitäisi tehdä maksajille selväksi. Yhtä tärkeää on tietää, millaisten yritysten tukea puolueet nauttivat.
Samalla on hyvä ymmärtää, mistä puolueiden rahantarve nousee. Kampanjointi maksaa. Jos puolueet eivät keräisi rahaa yrityksiltä ja edunvalvontatahoilta, vain hyvin varakkaat ihmiset toimisivat päättäjinä. Toinen vaihtoehto olisi sopia, ettei kampanjointiin käytetä rahaa enempää kuin puoluetuki mahdollistaa. Se sopisikin ajatuksena – ellei pelkona olisi, että kilpailussa mediahuomiosta politiikan näkyvyyden väheneminen alentaisi kiinnostusta politiikkaan. Toisaalta saman tekee epäluotettava mainekin.
Eurovaalien yhteydessä tiedotettiin näyttävästi mahdollisuudesta tehdä Valtiontalouden tarkastusvirastolle vapaaehtoinen vaalirahoituksen ennakkoilmoitus. Innostuin itsekin ajatuksesta, koska näin sen ennen kokemattomana mahdollisuutena tehdä reilua kampanjaa: äänestäjä saisi ennalta tietää, millä hinnalla hänen ääntään itse kussakin piirissä yritetään ostaa. Onko sillä väliä vai ei, sen päättäisi äänestäjä.
Homma kuitenkin toimii vain, jos lehdistö on valpas. Ensiksikin sen pitäisi osata lukea ilmoituksia oikein. Toisekseen sen pitäisi nimetä ääneen ne kalliit kampanjat, joita ei ole avattu. Vain silloin äänestäjä saisi tarvitsemansa informaation. Nyt se teki kaiken päinvastoin. Avoimia rangaistiin avoimuudesta, tiedon pidättäjiä ei edes mainittu.
Media ei myöskään osannut lukea vaalirahoitusilmoituksia. Jätin oman kuudenkymmenen tuhannen euron vaalibudjettiarvioni ensimmäisten joukossa. Kyseessä oli keskikokoinen budjetti, jonka rahoituksesta pyrin saamaan kasaan 40 000 euroa yrityksille ja etujärjestöille suunnattujen asiantuntijaseminaarien avulla. Loput varauduin rahoittamaan omalla lainalla.
Haastoin myös kaikki muut ehdokkaat ja etenkin kokoomuslaiset avaamaan vaalibudjettinsa. Oletin, että äänestäjien kannalta ennakkoon tiedottaminen olisi hyvää poliittista kuluttajansuojaa.
Väärin oletettu. Kaikki eivät ilmoitusta tehneet, eivätkä varsinkaan ne, joiden kampanjabudjetti oli 200 000 euron yläpuolella. Lehdistö kuitenkin luki jätettyjä ilmoituksia ikään kuin mitään muita kampanjoita ei olisi olemassakaan. Vaikka katukuvassa näkyi erittäin kallista mainontaa, puhuttiin vain niistä, jotka ennakkoilmoituksen olivat tehneet.
STT ja YLE olivat pahimmat mokaajat. STT otsikoi ”EU-vaaleissa rahakkaat kampanjat”, ja antoi virheellisesti ymmärtää, että olisin kerännyt kasaan ”tukirahaa 60 000” euroa. Kadulla näkyvistä isoista kampanjoista uutinen oli vaiti.
Yle puolestaan uutisoi kaksi päivää ennen vaaleja kello kuuden uutisissa, että rahakkaimmat kampanjat ovat Korholalla ja Metsolalla, ja nimesi ne yli sadan tuhannen arvoisiksi. Soitin YLEen ja ihmettelin, mistä luku oli saatu.
Toimittaja ei oikeastaan tiennyt:
– No kun Metsolalla oli.
– Miten se minuun liittyy, mistä olet saanut tuon luvun?
– No minulla on täällä papereissa luku 50 000 euroa.
– Ja päätit sitten tuplata sen reilusti? Miten?
– Vähän kärjistin, minun vikani, olen pahoillani.
– Vähän kärjistit? Minun on pakko kirjoittaa tuo oikein ylös.
Tapahtuneesta saattoi valitettavasti oppia vain yhden läksyn: avoimuus ei kannata. Avoin saa kärsiä muidenkin edestä.
Nyt kun puolueiden rahoituskysymys näyttää paisuvan ja muuttuvan entistä vakavammaksi koko poliittiselle järjestelmälle, olisi viisainta asettaa puolueeton tutkintakomissio asialle. Lehdistö ei sitä tehtävää voi selvästikään hoitaa, sillä tulos on sattumanvarainen. Tutkintakomission tehtävä olisi analysoida tilanne ja mahdolliset ”vaaranpaikat”, vaikkei suoranaisia rikkomuksia olisikaan.
Valtiontalouden tarkastajista löytyisi varmaan puheenjohtaja, ja asiantuntijajäseninä voisi olla eurooppalaisten puolueiden nimeämiä ei-suomalaisia jäseniä suomalaisten tilintarkastus-ammattilaisten lisäksi. Pienen maan ongelma on, että kaikki tuntevat kaikki ja jääviydet, vaikka ne olisivat vain tuttavuuden muodossa, ovat vaikeita välttää.
Yksi on näet varmaa. Me tarvitsemme politiikkaa ja luottamusta sen tekijöihin, sillä muutakaan vaihtoehtoa ei ole.
