Viime viikon kokouksessaan Eurooppa-neuvosto päätti lykätä Kööpenhaminan ilmastokokoukseen liittyviä sitoumuksia kesään. Se kirvoitti muutamissa kollegoissani perinteisen moittimisrefleksin: kyllä hävettää, nyt EU saa hylätä haaveet ilmastopolitiikan johtajuudesta.
Olen vähän eri mieltä. Vihdoinkin EU:ssa on alettu osoittaa johtajuutta ja kunnianhimoa saada oikeita tuloksia ilmastopolitiikassa.
Komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso perusteli EPP-ryhmällemme lykkäystä strategiseksi valinnaksi. On aivan olennaista saada mukaan Japani, Venäjä, Australia, USA sekä kehitysmaat päästöjen kasvun kontrolloinnin polulle. Sopimukseen kyllä tähdätään, mutta oli taktinen päätös olla esittämättä lukuja ja avustussummia. Muut laittaisivat ne vain saavutettuna etuna taskuunsa, ja vaatisivat syksyllä lisää, perusteli Barroso. On pyrittävä kunnolliseen sopimukseen.
Edistysaskel on, että Barroso julisti tämän selkästi.
Itse asiassa EU:n johtajuus onkin eräänlainen kupla. Olemme kyllä näyttävästi sitoutuneet vähennyksiin mutta käytäntö on vaivalloista. Päästökauppajärjestelmämme on nostanut energian hintaa ja singonnut siten eurooppalaisen tuotannon kustannukset korkealle, mutta ei tuo kallis ja byrokraattinen järjestelmä ole kokonaispäästöjä toistaiseksi laskenut. Tulevasta päästöjen laskusta kunnia kuuluu ennen muuta lamalle. Yksistään helmikuussa eurooppalainen terästuotanto vähensi tuotantoaan 40 prosenttia.
Miksi EU sitten on niin tehoton? Uskon, että niin Kiotolla kuin EU:lla on väärät reseptit. Lyhyen tähtäimen vähennysrajat, jotka koskevat vain valikoitua joukkoa, eivät mitään tulosta tule tuottamaankaan.
Ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii talouden logiikan muuttumista: talouskasvu ei saa lisätä energiankulutusta ja päästöjä. Erityisen tärkeää on kiireellisesti laskea tuotannon hiili-intensiteettiä maailmanlaajuisesti. Hiili-intensiteetti kertoo, kuinka paljon päästöjä aiheutuu tuotettua energian tai hyvinvoinnin yksikköä kohti. Kanada kuluttaa kaksi kertaa Ranskan verran energiaa saavuttaakseen saman BKT:n.
Tilastot osoittavat, että Kioton ilmastosopimuksen ratifioineissa maissa tuotannon hiili-intensiivisyys ei ole laskenut yhtään tehokkaammin kuin pöytäkirjan ulkopuolelle jättäytyneiden kesken. Kioton kaltaiset, ylhäältä alas suuntautuvat ratkaisutavat kuten sitovat päästötavoitteet, päästökauppa ja muut säätelypolitiikan keinot ovat osoittautumassa liian hitaiksi, byrokraattisiksi ja tehottomiksi kiihtyvien kasvihuonepäästöjen hillitsemisessä.
Lisäksi on tunnistettu hiilivuodon ongelma, mikäli päästörajat eivät koske kaikkia: päästöjen leikkaus yhtäällä voi merkitä päästöjen kasvua toisaalla, tuotannon palautumista hiili-intensiivisemmäksi – kuten Kiinan valtava päästöjen kasvu osoittaa.
Yhdysvallat on valitsemassa toisen tien. Kiinnittäessään päähuomion ilmasto-ongelman pitkän aikavälin teknologisiin ratkaisuihin, se ei ole energiaministerinsä mukaan kovin kiinnostunut lyhyen aikavälin sitovista päästötavoitteista. Argumenttina on, että kiinnostuksen suuntaaminen lähitulevaisuuteen ja nykyteknologian ehdoilla saataviin vähennyksiin vie huomion tulevilta ratkaisuilta, jotka oikeasti voisivat muuttaa yhteiskunnat hiilivapaiksi.
Mitä tämä tarkoittaa? Me tuskin saamme Kööpenhaminan sopimukseen mukaan USA:n, jos lähestymistapa on perinteinen. Myös Japani ja Venäjä ovat jo ilmoittaneet, etteivät leikkauksiin sitoudu. Kunnon sopimus edellyttäisi uudelleenajattelua. Se taas edellyttäisi ideoihinsa fiksoituneilta poliitikoilta älyn plastisuutta – mutta voiko sellaisesta edes unelmoida?
