EU:n päästökaupan pelisääntöjä uusiva direktiivi on parhaillaan työn alla parlamentissa ja ministerineuvostossa, ja heinäkuussa aloittava puheenjohtajamaa Ranska on vakuuttanut vievänsä ilmastopaketin läpi omalla puolivuotiskaudellaan. Koko kuluneen kauden tärkeintä ja taloudellisesti merkittävintä lainsäädäntöpakettia leimaa siksi tavaton kiire. Kiire on tarttunut minuunkin, sillä vastaan EPP-ED-ryhmän päästökauppakannasta teollisuusvaliokunnan puolella. Lomalukemisiksi on tiedossa ainakin tuhatkunta muutosta arvioitavaksi.
Päästökauppaa on käyty vuodesta 2005. Idea on teoriassa järkevä, sillä se antaa teollisuudelle joustovaraa, vähentääkö päästöjään itse satsaamalla uuteen tekniikkaan vai ostaako päästöoikeuksia joltakulta muulta, joka on vähentänyt päästöjään. Välikätenä voivat olla meklarit, mutta perusidea on, että päästövähennys on tapahtunut jossakin.
Eurooppalainen toteutus on epäonnistunut kuitenkin pahasti. Koska jaetut päästöoikeudet kytkeytyvät kansallisiin päästövähennystavoitteisiin, jotka vaihtelevat maittain, tilanne on vääristänyt kilpailua. Toiset jäsenmaat ovat jakaneet niukkuutta, toiset runsautta tehtailleen. Puola on ollut suuri päästöoikeuksien myyjä ei siksi että se olisi puhtain vaan siksi, että sillä on likainen päästöhistoria. Suomelle lasku on langennut kahdesti, koska järjestelmä ei ottanut huomioon varhain tehtyjä vähennystoimia. Meillä maksettiin ensin omat vähennysinvestoinnit, sitten päästökaupan muodossa toisten.
Päästökaupan suurin vaikutus on kuitenkin näkynyt kohonneena sähkönhintana, josta pörssisähköä tuottavat sähköyhtiöt ovat käärineet miljardivoittoja jaettavaksi osakkailleen, kun päästöoikeuden hinta on voitu lisätä pörssisähkön hintaan päästötöntäkin sähköä tuotettaessa. Ympäristöinvestoinneksi tämä massiivinen tulonsiirto ei ole muuttunut vain rahaa on siirtynyt taskuista toisiin, kuluttajan maksaessa.
Tilannetta korjataan nyt, ja muutos astuisi voimaan 2013. Komissio esittää reseptiksi EU:n laajuista huutokauppaa. Sen ulkopuolelle pääsisi korkeintaan energiaintensiivinen teollisuus, jonka kilpailukykyä maailmalla kohonneet kustannukset verottavat mikäli Eurooppa jatkaa ilmastotekojaan yksin. Laaja konsensus vallitsee siitä, ettei eurooppalaista teollisuutta ja sen työpaikkoja kannattaisi hävittää: Eikö ole typerää, jos viemme saasteita ja tuomme työttömyyttä, varoitteli komissaari Günther Verheugenkin huonosti toteutetusta päästökaupasta.
Järjestin kesäkuussa kuulemistilaisuuden teollisuudenaloille, joita päästökauppa tulisi koskemaan. Analyysit spekulaatioille alttiista huutokauppamallista olivat varsin murskaavat: moni yhtiö ennusti, että tehtaat siirtyvät muualle, jos muutosta komission esitykseen ei synny. Erityisen hankalana pidettiin sitä, että tietämättömyys tulevista pelisäännöistä vaikeuttaa investointeja: tieto siitä mitä teollisuudenaloja ja millaisin toimin suojattaisiin, olisi luvassa vasta 2011.
Mitä nämä teollisuudenalat sitten olisivat? Komissio ei halua niitä nimetä ennalta, ei parlamentin raportööri Doylekaan. Perustelu on aina sama: se häiritsisi Kööpenhaminan ilmastosopimuksen syntymistä, jota odotetaan vuonna 2009. Emme saa tehdä omia ostoslistoja tai suoja-aitoja, koska muuten Kiina ja USA:kin alkavat tehdä sitä, ja koko idea menisi, hän muistaa sanoa jokaisessa mahdollisessa kokouksessa.
Toisin sanoen, vaikka yhteen ääneen toistetaan, ettei teollisuuden anneta kadota, asialle ei sovi tehdä mitään. Sisäisessä kokouksessamme Doyle vetosi meihin kollegoihin, ettemme tekisi aiheesta edes muutosesityksiä: Tiedän että teillä on valtava paine teollisuuden taholta. Vetoan teihin, olkaa vahvoja. Ehkä vähän ärsyynnyin manipuloinnista, ja vastasin, ettei minulla ainakaan ole muuta painetta kuin oma vakaumukseni: Olisi moraalisesti väärin ja ympäristön kannalta typerää tuhota teollisuus työpaikkoineen ja katsoa vierestä, kun kysyntään vastata maailmalla todennäköisesti suuremmin päästöin.
Keskustelu on saanut minut vakuuttumaan siitä, että komission esityksen on muututtava. Esitän siksi vapautusta huutokaupasta teollisuudelle, aloja erikseen nimeämättä. Arvaan jo etukäteen kritiikin, sillä ilmaiset oikeudet teollisuudelle kuulostaa jo lauseena epäilyttävältä. Mutta vähennysvelvoitteista tämä ei toki niitä vapauta. Ilmaisoikeudet kuuluvat vain niille, jotka tuottavat vähimmillä päästöillä. Tämä antaa johdonmukaisen kannusteen satsata päästövähennyksiin ja puhtaimpaan tekniikkaan. Vapaus huutokauppametodista ei siksi tarkoita vapautusta päästövähennyksistä. Ne on tehtävä EU:n sitoumusten mukaisesti. Kysymys on metodin, ei vähennysten kyseenalaistamisesta. Eurooppaa ei yksipuolisesti pidä altistaa sellaiselle järjestelmälle, joka nostaisi kustannuksia tarpeettomasti ja uhkaisi työpaikkojamme. Siitä ei hyödy edes ympäristö.
