Kulunut huhtikuu on nytkäyttänyt ilmastokeskustelua pari tuntuvaa askelta eteenpäin. Sir Nicholas Stern totesi vähätelleensä ilmastonmuutoksen uhkaa vuonna 2006 laatimassaan raportissa. Uusimmat tutkimustulokset vihjaavat päästöjen kasvun olevan paljon odotettua pahempi ja valtamerten hiilensitomiskyvyn odotettua heikompi.
Huhtikuun alussa ilmestynyt tiedelehti Nature saattoi olla yksi lähteistä, johon Stern viittasi. Tutkijat Roger Pielke, Tom Wigley ja Christopher Green osoittavat, että eräs kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n perusoletuksista on vanhentunut. Maailman hiili-intensiivisyys ei ole laskusuunnassa, kuten automaattisesti on oletettu. IPCC on uskonut, että noin kolme neljäsosaa vaadituista päästövähennyksistä hiilidioksidipäästöjen tasaamiseksi hoituu itsestään. Se saapuisi kuin sivutuotteena teollisuusmaiden trendin mukana, jossa alun kasvun jälkeen energiaintensiivisten teollisuusmaiden päästöt kääntyvät jatkuvaan ja vaikuttavaan laskuun.
Hiili-intensiteetti tai energiaintensiteetti on funktio, joka näyttää tuotantoyksikön energiamäärän, joka sen tuottamiseen tarvitaan. Viime aikoihin saakka vanhoista teollisuuteen perustuvista talouksista on tullut vähemmän energiaintensiivisiä. Paremman tehokkuuden kautta ne ovat tarvinneet yhä vähemmän energiayksiköitä. Japani on tässä suhteessa maailman johdossa.
Edellä mainittu kaava ei globaalisti enää pädekään. Pääosin Intian ja Kiinan nopean teollistumisen ja kaupungistumisen myötä energiaintensiivisyys on viime vuosina kääntynyt vastakkaiseen suuntaan. Globaalitalous ei enää tuota vähemmän, vaan yhä enemmän hiilidioksidipäästöjä. Enää ei olekaan meneillään hiilestä riisuutuminen (decarbonisation) vaan uudelleen hiiltyminen (re-carbonisation).
Mitä tehokas ilmastopolitiikka sitten tekisi? Se ymmärtäisi ja myöntäisi, että ihmisten luomien hiilidioksidipäästöjen kontrolloiminen jäykkien päästötavoitteiden, keinotekoisten päästökauppamarkkinoiden ja epärehellisen kompensaatiokaupan avulla ei ole toiminut eikä koskaan tulekaan toimimaan. Sen sijaan tehokas politiikka kääntyisi panosten puolelle ja keskittyisi tuotantoon ja energian käytön radikaaleihin parannuksiin ja keskittyisi ensin eniten energiaa kuluttaviin sektoreihin: sähkön-, rakennusmateriaalien, sementin- ja metallin tuotantoon. Ne sektorit, joita länsimainen ympäristöliike on perinteisesti eniten kritisoinut, kuten tie- ja lentoliikenne, tulisi olla alempana listalla. Vaikka kaikki autoliikenne lopetettaisiin USA:ssa, poistaisi se vain vajaa 6% hiilidioksidipäästöistä.
Naturen kirjoittajien johtopäätös on tyly ja kolhii poliitikkojen itsetuntoa: kiireellisempää kuin koskaan on hylätä epäonnistunut Kioton strategia ja siirtyä nopeasti suunnitelmiin, jotka vähentäisivät hiilidioksidipäästöjä tehokkaammin. Etenkin kun vuonna 2030 Kiinan päästöt tulevat olemaan nykyisellä kasvuvauhdilla yhtä suuret kuin koko maailman päästöt nyt.
