Olen pitkään ajatellut, että eurooppalaisessa ilmastopoliittisessa keskustelussa on vakava vika: se on pahasti tapahtumien jäljessä, monestakin syystä.
Ensimmäinen syy on kasvihuonekaasupäästöjen odotettua voimakkaampi kasvu. Päästöjen vuotuinen kasvutahti on 2000-luvun jälkeen noin kolminkertaistunut aiemmasta. Tuore Nature -tiedelehden artikkeli väittää, että hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on aliarvioinut hiilidioksidipäästöjen kasvun tälle vuosisadalle. Eräs IPCC:n perusoletuksista on vanhentunut. Maailman hiili-inten-siivisyys ei olekaan enää laskusuunnassa, kuten automaattisesti on oletettu. Viime vuosikymmenelle saakka näin olikin: vanhoista teollisuuteen perustuvista talouksista tuli vähemmän energiaintensiivisiä; paremman tehokkuuden kautta ne tarvitsivat tuotantoyksikköä kohden yhä vähemmän energiaa.
Edellä mainittu kaava ei globaalisti enää pädekään. Pääosin Intian ja Kiinan nopean teollistumisen ja kaupungistumisen myötä energiaintensiivisyys on viime vuosina kääntynyt vastakkaiseen suuntaan. Globaalitalous ei enää tuota vähemmän, vaan yhä enemmän hiilidioksidipäästöjä.
Toinen ilmastokeskustelun vika on, että keskustelua kuvitellaan edelleen käytävän ilmastonmuutoksen kieltäjien ja siihen uskovien välillä: puhutaan toisaalta skeptikoista ja toisaalta ilmastonmuutoksen uhan vakavasti ottavista. Mutta tärkeintä keskustelua ei enää käydä tällä tasolla lainkaan, sillä ani harva kiistää enää lisääntyneen hiilidioksidin määrän ja ilmaston lämpenemisen yhteyden. Nyt maailmalla keskustellaan siitä, ovatko valitut ilmastotoimenpiteet tehokkaita vai peräti vahingollisia.
Tiedelehdissä on astunut esiin joukko tutkijoita, jotka kritisoivat Kioton sopimusta kokonaan vääräksi tavaksi lähestyä ilmaston-muutoksen ongelmaa. Nämä ihmiset eivät suinkaan ole skeptisiä ilmatonmuutoksen ongelmaan nähden vaan valittuihin toimiin nähden.
Olen itsekin kuulunut pitkään tähän joukkoon ja kaivannut keskusteluun kolmatta kategoriaa skeptikkojen ja ilmasto-ortodoksien välille: en ole ilmastoskeptikko, mutta toimenpide-skeptikko olen. Viiteen viimeiseen YK:n ilmastokokoukseen osallistuneena olen nähnyt, ettei Kioto-lähestymistapa toimi: se kattaa edelleen vain neljänneksen päästöistä eikä lainkaan niitä tahoja, joissa suurin kasvu tapahtuu. Se on hidas, byrokraattinen, ylhäältä alas toimiva malli, joka liian usein palkitsee saastuttajia ja rankaisee asiansa hyvin hoitaneita. Liian usein näin tekee myös EU:n ilmastopolitiikka, joka perustuu Kioto-malliin.
Kiotosta tuli itseisarvo, poliittisen korrektiuden lakmus-testi, kuten tunnetut kriitikot, professorit Gwyn Prins London School of Economicsista ja Steve Rayner Oxfordin yliopistosta ovat kuvanneet. He toteavat, että Kioto on paitsi epäonnistunut päästöjen vähentämisessä myös hyydyttänyt keskustelun vaihtoehdoista ikään kuin tämä vihreän politiikan lippulaiva olisi ainoa mahdollisuus. Konsensus Kiotosta on kuitenkin murtumassa.
Ongelma oli, että Kioto oli alun alkaen vääränlainen työkalu ilmastomuutoksen torjumiseen. Sopimuksen arkkitehdit lainasivat sen olemassa olevista esikuvista, freoneja rajoittavasta otsonikerrosta koskevasta sopimuksesta, rikkipäästöjä rajoittavasta happosateita koskevasta sopimuksesta sekä ydinaseita rajoittavasta sopimuksesta. Oletettiin että hiilidioksiditonneja voitaisiin kohdella kuin ydinasevarastoja, joita vähennettiin tietyllä aikataululla suunnitellun kaavan mukaan. Mutta ilmastomuutosongelma on niin paljon monimutkaisempi, ettei se toimi näin, sanovat kirjoittajat.
Koska ilmastomuutos on mutkikas ja monisyinen prosessi, siihen on turha etsiä elegantin simppeliä sopimusta pohjaksi. Lopputuloksena on ollut hiilivuotoa ja turhautumista, kun taloudellista hyötyä napataan ilman aitoja päästövähennyksiä.
Mitä sitten tilalle, siitä on keskusteltava nyt. Asia vaatii oman kolumninsa palaan aiheeseen ensi kuussa.
Eija-Riitta Korhola, fil. lis, on Euroopan parlamentin ympäristö- ja ilmastonmuutosvaliokuntien jäsen ja Euroopan Kansanpuolueiden energia- ja ilmastovastaava
