Ilmasto- ja energiapolitiikan paradokseja osa 1/3 (Studia generalia -julkaisu, Helsingin yliopisto)

30.5.2008

Kioton sopimuksen taustaa

Kioton sopimus syntyi yli kymmenen vuotta sitten 1997, mutta sitä edelsi lähes neljännesvuosisadan pituinen poliittinen prosessi. Ensimmäinen Earth Summit pidettiin Ruotsissa vuonna 1972, jolloin maailman johtajat ilmaisivat aikeensa kokoontua kymmenen vuoden välein pohtimaan planeetan tilaa.

Vuosi oli sama, jolloin USA pommitti Hanoita jouluaikaan, Mustan Syyskuun terroristit tappoivat 11 israelilaisurheilijaa, supervallat sopivat ydinkärkien rajoittamisesta ja sähköposti keksittiin. Earth Summitille ei riittänyt kovinkaan paljon mediahuomiota, ja lopulta kestikin kaksikymmentä vuotta ennen kuin seuraava Earth Summit kokoontui Riossa.

Sillä välin tapahtui silti jotakin: YK oli kuitenkin perustanut kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n vuonna 1988. Samana vuonna Torontossa pidettiin ilmakehän muutosta käsittelevä kokous, joka toi ilmaston lämpenemisen maailman tietoisuuteen. Kaksi entistä pääministeriä, Kanadan Brian Mulroney ja Norjan Harlem Bruntland isännöivät ensimmäistä ilmastonmuutoskonferenssia. Julkilausumassa vaadittiin vuoden 1988 päästöihin 20 % leikkausta vuoteen 2005 mennessä, ja ilmastonmuutosta kutsuttiin ydinsodan jälkeen suurimmaksi globaaliksi uhaksi. Kaksi vuotta myöhemmin IPCC julkistin ensimmäisen raporttinsa, jonka mukaan planeetta oli lämpenemässä ihmisen toiminnan seurauksena.

IPCC:n synty, sen raportti ja Toronton julkilausumat johtivat 1992 Rion Earth Summit -kokoukseen. Kyseessä oli suurin milloinkaan toteutettu maailman johtajien kokoontuminen, joka johti YK:n ilmastopuitesopimuksen UNFCC:n syntyyn. Sopimus tunnetaan myös Rion sopimuksena, jossa vaadittiin kasvihuonekaasujen määrän kasvun vakiinnuttamista vuoden 1990 tasolle vuoteen 2000 mennessä. Rion sopimuksen osapuolet ovat vuodesta 1995 kokoontuneet vuosittain. Prosessin tuloksena syntyi vuonna 1997 Kioton sopimus, joka antoi uudet tavoitteet teollisuusmaiden päästöjen vähentämiselle. Sopimuksen voimaan astuminen edellytti kuitenkin riittävän määrän allekirjoittajamaita lisäksi sen kattavan 55 % teollisuusmaiden päästöistä. USA jäi sopimuksen ulkopuolelle sen taloudellisiin haittavaikutuksiin vedoten.

Pitkän taivuttelun jälkeen Venäjä ratifioi Kioton sopimuksen marraskuussa 2004, joten sopimus astui voimaan helmikuussa 2005. Sopimus antaa teollisuusmaille sitovat päästöjen vähennystavoitteet vuosiksi 2008–12. Kehitysmaita vähennysvelvoitteet eivät koske.

Kiista kehitysmaiden asemasta ja Yhdysvaltain poisjäänti sopimuksesta ovatkin tärkeimmät syyt, miksi viime vuosien ilmastokokoukset ovat olleet tuloksiltaan vaatimattomia.

Umpikujassa on kysymys siitä, että vuonna 1997 solmittu Kioton sopimus ei asettanut kehitysmaiden päästöjen kasvulle mitään rajaa. Ajateltiin, että niillä on oikeus kasvuun siinä missä muillakin; rikkaiden on aika jäähdytellä, ei köyhien. Ajatus solidaarisuudesta oli aivan kohtuullinen. Mutta tuolloin ei osattu ennakoida, millaiseen nousuun päästöt lähtisivät – maailma ikään kuin muljahti alta.

Nyt noin puolet päästöistä ja niiden kasvusta tulee kehitysmaista, ennen muuta Kiinasta ja Intiasta. Tämä on taas suurin syy siihen, miksi Yhdysvallat, joka vastaa päästöjen neljänneksestä, katsoo voivansa jäädä sivuun. Toisin kuin siis usein luullaan, Kiina ja Intia kyllä ovat ratifioineet Kioton. Mutta järjestelmä ei aseta niille rajoja, ja kyseiset maat ovat kieltäytyneet niistä vastakin Kioton puitteissa.

Asetelma on vaikeuttanut keskustelua toimenpiteistä, joilla ilmastopolitiikkaa tulisi jatkaa vuoden 2012 jälkeen Kioton 1. kauden umpeuduttua. Vuonna 2008 Science-tiedelehdessä esitettiin arvio, jonka mukaan Kiinan päästöt olisivat vuonna 2030 yhtä suuret kuin koko maailman päästöt tällä hetkellä (8 GtCo2/a).

Kioton sopimuksen heikkouksia

Alun alkaen oli selvää, ettei Kiotolla hillittäisi ilmaston lämpenemistä riittävästi. Tarkoituksena olikin saattaa alkuun prosessi, joka johtaisi lopulta tehokkaisiin toimiin.

Sittemmin on kuitenkin perustellusti kysytty, onko Kioto oikeansuuntainen alku tehokkaille ilmastotoimille. Vaikka sopimus on poliittisena symbolina tärkeä, ilmastotavoitteiden kannalta sen vaikutus on epävarma. Siksi on syytä analysoida Kiotoon liittyviä heikkouksia ja todeta se osin kelvottomaksi tavaksi ratkaista ilmaston lämpenemisen ongelma.

Kioton mekanismit ovat osoittautuneet yhä monimutkaisemmaksi ohjauskeinoksi, joka tuottaa ei-toivottuja, ympäristön ja kestävän kehityksen kannalta väärään suuntaan johtavia vaikutuksia.

Niistä pahin on hiilivuoto, jonka pelätään vahvistavan Kiina-ilmiötä: kansainvälinen pääoma sijoittaa globaaleilla markkinoilla mieluiten sinne, missä ei ole päästörajoja eikä ympäristönormejakaan. Vaikka päästöt voisivat Kioto-tavoitteitaan noudattavissa maissa vähentyäkin, asetelma saattaa jopa kiihdyttää päästöjen kasvua globaalisti.

Ilmastopolitiikka ja Kioton sopimus onkin viime aikoina saanut kritiikkiä tieteellisesti arvovaltaisilla foorumeilla. Samaan aikaan kun konsensus itse ongelman suhteen on kasvamassa – ihmisen osuudesta ilmastonmuutokseen tulkitaan olevan riittävää tieteellistä näyttöä – ilmastonmuutoksen tehokas torjunta on nostanut kiivaan debatin. Enää ei keskustelua käydä niinkään ilmastoskeptikkojen ja ilmastonmuutokseen uskovien välillä, vaan ilmastopolitiikkaan kriittisesti suhtautuvien, ns. ilmastohereetikkojen ja Kioto-mallia kannattavien ilmasto-ortodoksien välillä.

Tiedelehti Nature avasi lokakuussa 2007 keskustelun julkaistessaan kahden brittitutkijan puheenvuoron Kioton sopimuksen heikkouksista. Gwyn Prins London School of Economicsista ja Steve Rayner Oxfordin yliopistosta valittivat artikkelissaan, että Kiotosta tuli poliittisen korrektiuden lakmus-testi: ”Kioto on ainoa peli, jota kaupungissa pelataan”, torutaan heidän mukaansa niitä, jotka rohkenevat arvostella ilmastopolitiikan monopoliratkaisua.

Kirjoittajat toteavat, että Kioto on paitsi epäonnistunut päästöjen vähentämisessä myös hyydyttänyt keskustelun vaihtoehdoista. Keskustelu kaipaisi jo uusien lähestymistapojen avaamista, ei sulkemista, kuten Kioto tekee.

Ongelma oli Prinsin ja Raynerin mukaan siinä, että Kioto oli alun alkaen vääränlainen työkalu ilmastomuutoksen torjumiseen. Sopimuksen arkkitehdit lainasivat sen olemassa olevista esikuvista, freoneja rajoittavasta otsonikerrosta koskevasta sopimuksesta, rikkipäästöjä rajoittavasta happosateita koskevasta sopimuksesta sekä ydinaseita rajoittavasta sopimuksesta. Oletettiin että hiilidioksiditonneja voitaisiin kohdella kuin ydinasevarastoja, joita vähennettiin tietyllä aikataululla suunnitellun kaavan mukaan. Mutta ilmastomuutosongelma on niin paljon monimutkaisempi, ettei se toimi näin, sanovat kirjoittajat.

Koska ilmastomuutos on mutkikas ja monisyinen prosessi, siihen on turha etsiä elegantin yksinkertaista sopimusta pohjaksi. Lopputuloksena on ollut hiilivuotoa ja turhautumista, kun taloudellista hyötyä napataan ilman aitoja päästövähennyksiä. Järjestelmä toimii ylhäältä alaspäin, säätelyyn ja byrokratiaan keskittyen eikä ole onnistunut luomaan toimivia markkinamekanismeja ilmastonsuojelun puolesta.

Ilmastopolitiikan konsensus on murtumassa

Maailmanpankin entinen pääekonomisti Nicholas Stern laati syksyllä 2006 Nairobin ilmastokokouksen alla brittihallitukselle raportin, jonka mukaan ilmastonmuutoksen torjunta tulee ihmiskunnalle paljon halvemmaksi verrattuna kustannuksiin, joita vakavat ilmastohäiriöt aiheuttaisivat syöstessään maailman taloudelliseen lamaan. Yhdessä poikkeuksellisen leudon talven kanssa raportti nosti nopeasti ilmastonmuutoksen politiikan keskiöön. Samaan aikaan Al Goren ilmastokampanja sai median huomion. Ilmastopolitiikkaa pitkään vaivannut asema politiikan sivuraiteella oli hetkessä ohi. Keskustelu nosti Kioton sopimuksen asemaa merkittävästi, ainakin poliitikkojen puheissa. Hetken myös näytti siltä, että ympäristöliike olisi saanut tavoitteensa läpi: konsensus Kioton puolesta oli laaja.

Ilmastonmuutoksen päätyminen politiikan keskiöön merkitsi kuitenkin myös aiheen politisoitumista. Aiemmin ilmastokeskustelu oli vihreän liikkeen ja ympäristöjärjestöjen poliittisten painotusten dominoimaa – nyt poliittisille puolueille tuli tarve linjata itse ilmastopolitiikkansa eikä vain adoptoida toisten linjaa. Siitä että joku on havainnut ja tunnistanut ajoissa ongelman, ei välttämättä loogisesti seuraa, että ratkaisumalli olisi pätevä.

Kioton sopimus ja hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportit alkoivat saada myös tieteellistä kritiikkiä. Yhden sysäyksen antoi tutkimustieto kasvihuonekaasupäästöjen odotettua voimakkaammasta kasvusta. Päästöjen vuotuinen kasvutahti on 2000-luvun jälkeen noin kolminkertaistunut aiemmasta. Huhtikuun 2008 Nature -tiedelehden artikkeli esittää, että hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on aliarvioinut hiilidioksidipäästöjen kasvun tälle vuosisadalle. Eräs IPCC:n perusoletuksista on vanhentunut. Maailman hiili-intensiivisyys ei olekaan enää laskusuunnassa, kuten automaattisesti on oletettu. Viime vuosikymmenelle saakka näin olikin: vanhoista teollisuuteen perustuvista talouksista tuli vähemmän energiaintensiivisiä; paremman tehokkuuden kautta ne tarvitsivat tuotantoyksikköä kohden yhä vähemmän energiaa.

Edellä mainittu kaava ei globaalisti enää pädekään. Pääosin Intian ja Kiinan nopean teollistumisen ja kaupungistumisen myötä energiaintensiivisyys on viime vuosina kääntynyt vastakkaiseen suuntaan. Globaalitalous ei enää tuota vähemmän, vaan yhä enemmän hiilidioksidipäästöjä.

Ilmastokeskustelua ei enää käydä ilmastonmuutoksen kieltäjien ja siihen uskovien välillä, sillä ani harva kiistää enää lisääntyneen hiilidioksidin määrän ja ilmaston lämpenemisen yhteyden. Nyt maailmalla keskustellaan siitä, ovatko valitut ilmastotoimenpiteet tehokkaita. Tiedelehdissä on astunut esiin joukko tutkijoita, jotka kritisoivat Kioton sopimusta kokonaan vääräksi tavaksi lähestyä ilmastonmuutoksen ongelmaa. Nämä ihmiset eivät suinkaan ole skeptisiä ilmatonmuutoksen ongelmaan nähden vaan valittuihin toimiin nähden.

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *