Keskustelu lobbauksesta on käynyt viime päivinä jälleen kuumana. EU:ssa lobbareita riittää, sillä kansalaisjärjestöt, teollisuudenalat, kirkot, yritykset, kuluttajajärjestöt, ammattiyhdistykset, kunnat, vallankumousliikkeet, tutkijat, valtiot, akatemiat ja yliopistot haluavat useimmat saada viestinsä perille.
Lobbareihin kuuluvat myös ympäristöjärjestöt. Komissio rahoittaa niitä, samalla kun monet keräävät varoja lisäksi kansalaisilta. Ja hyvä niin. Mutta joskus on vaikea ymmärtää, miten tultiin maailmaan, jossa yhden suunnan lobbaus on puhdasta ja pyyteetöntä, ja toisen lobbaus likaista puuhaa.
Yksi selitys kaksinapaiselle suhtautumiselle lobbaukseen on, että toimittajat ovat epäonnistuneet sen arvioinnissa, ketkä ajavat omaa etuaan ja ketkä ovat ns. ”hyvällä asialla”. Perusihanne on pienemmän puolella oleminen, mutta miten se arvioidaan, siinä on helppo eksyä.
Ympäristöjärjestöjen vaatimattomia resursseja on verrattu teollisuuden resursseihin mutta perin kummallisella tavalla: yksittäisen järjestön metsäkampanjan budjettia on verrattu vaikkapa kaikkien metsäyhtiöiden yhteenlaskettuihin koko budjetteihin. Näin unohdetaan, että metsäyhtiöt eivät voi kaikkea rahaa käyttää viestintään, niiden varsinainen toiminta on puun jalostaminen.
Kohtuullisempaa olisi verrata yhtiöiden viestintäbudjettia, mutta siitäkin on otettava pois resursseja vievä pörssitiedotus. Ja toiselle puolelle taas pitäisi laskea kaikkien ympäristöjärjestöjen metsäkampanjarahat. Tällä tavalla ajatellen resurssit paljastuvat tasavertaisemmiksi.
Kasvinjalostustieteen dosentti Jussi Tammisola nosti äskettäin esiin järjestöjen erityisaseman, jota hän piti EU:n pelottavana erehdyksenä. Sitä vastoin alan tiedeyhteisön, tuhansien tutkijoiden, tiedejärjestöjen, akatemioiden tai tutkimuslaitosten näkemyksiä ei edes kysytä tai jos joskus kysytään, niin jätetään huomiotta. Järjestöjä on alettu kuunnella ikään kuin tieteen asiantuntijoina, vaikka kyse on normaalista kansalaismielipiteestä. Se että mielipide julkistetaan mediassa hieman rehvakkaammin, ei saisi myöskään tehdä niistä muita enemmän ”kansalaisia”.
Taannoin kansainvälinen Greenpeace oli syyttänyt julkisesti Stora Enson ostavan puuta laittomista hakkuukohteista Venäjän Karjalassa. Väite vaati tietenkin perusteellista selvitystä, koska asiakkaat huolestuivat. Se maksaa rahaa. Mitään laitonta ei löytynyt vaikka tutkittiin ulkopuolisten tahojen voimalla.
Metsäyhtiöille väärien syytösten kohteeksi joutuminen maksaa paljon. Mutta hyvän asian puolella olevalle väärä ilmianto ei tunnu maksavan yhtään mitään. On hämmästyttävää, ettei yhteiskunnasta löydy tahoa, joka sanoisi ihmisille että älkää maksako kuukausittaisia avustuksianne ja testamentatko perintöjänne sellaisille järjestöille, jotka antavat vääriä ja virheellisiä lausuntoja julkisuutta saadakseen. Antakaa niille, jotka puhuvat vain hyvin dokumentoitua totuutta kun tarttuvat epäkohtiin.
