Meneillään oleva Strasbourgin viikko on aivan poikkeuksellisen kiireinen, etenkin keskiviikko oli. Olen ryhmäni raportööri kolmessa mietinnössä, energiatilastoinnissa, meristrategiassa ja Balin ilmastokokoukseen valmistautuvassa resoluutiossa. Niiden kaikkien käsittely oli eilen, ja riensin kokouksesta toiseen selittämässä kantojani. Vauhtiani sekoitti Pakistanista saatu vatsatauti. Koska eräs kanadalainen matkakumppanini sai saman taudin, odotan hänen tuloksiaan, sillä itse en ehdi tutkimuksiin.
Pakistanin matka viime viikonvaihteen ympärillä oli mieleenpainuva kokemus – mutta on vienyt aikaa sulatella kaikkea kokemaani. Olen puheenjohtajana ihmisoikeuskysymyksiin ja uskonnollisiin jännitteisiin erikoistuvassa eräänlaisessa crisis management -järjestössä. Pakistaniin meidät oli pyytänyt APMA, All Pakistan Minorities Alliance, joka edustaa Pakistanin merkittävimpiä vähemmistöryhmiä, kuten buddhalaisia, hinduja ja kristittyjä. Tapasimme myös suuren määrän diplomaattikuntaa, lehdistöä ja useiden puolueiden edustajia, parlamentaarikkoja ja senaattoreita.
Vastaanottomme ylitti kaikki odotukset; kuuleman mukaan sain selostaa ainakin kahdeksassa uutislähetyksessä parlamentin odotuksia Pakistanin demokratiakehitykseen liittyen. Myös kunniaksemme järjestetylle illalliselle tuli ällistyttävä määrä diplomaattikuntaa. Kiinan suurlähettiläs muuten totesi, että heidän rajansa taitaa olla rauhallisin Pakistanin rajoista. Afganistanin suurlähettiläs oli mitä hilpein ja hyväntyylisin pyknikko, kaukana maata leimanneesta taleban-imagosta.
Ajankohta vierailulle ei olisi voinut olla jännittävämpi. Presidentti Pervez Musharraf aiheutti ärtymystä kieltäytyessään luopumasta sotilastunnuksistaan ja asemastaan armeijan ylipäällikkönä, vaikka aiemmin hän oli sitoutunut tekemään sen ennen vaaleja. Myös Euroopan parlamentti on edellyttänyt sitä ja kytkenyt lupauksen EU-apuun. Arvostelijoiden mielestä Musharrafin olisi jätettävä paikkansa armeijan johdossa ennen kuin parlamentti äänestää hänen jatkokaudestaan ensi viikon lauantaina. Tulossa ovat myös parlamenttivaalit, ja ex-pääministeri Benazir Bhutton odotetaan saapuvan maahan lokakuun 18. päivä. Jos hänet käännytetään ex-pääministeri Nawaz Sharifin lailla, voi vain kuvitella mikä mellakka tapauksesta syntyy. Bhuttolla tuntuu olevan aivan erityinen asema, osaksi kuuluisan isänsä tähden.
Sunnuntai-aamuna saimme uutisia uusista pidätyksistä, jopa parlamentin jäseniä oli viety talteen heidän arvostellessaan Musharrafin päätöstä pitää kenraalin asemansa. Kysymys ei ole tietenkään vain natsoista kauluksissa vaan kaikesta, mikä Pakistanin poliittiseen kehitykseen on liittynyt. Siitä esimerkkinä on aivan systemaattinen yhteiskunnan militarisointi. Entiset armeijan virkamiehet valloittavat kaikki mahdolliset asemat kaasulaitoksen valvojasta tärkeiden yhtiöiden hallituksiin.
Vähemmistöjen asema Pakistanissa on erityisen onneton. Tapasin APMA:n keskuksessa kolme erityisen piinallisessa tilanteessa olevaa perhettä. Isä, äiti ja viisi pientä kaunista lasta tulivat tapaamaan ja kertoivat tarinansa. Kaksi vuotta sitten miehen työnantaja raiskasi hänen kaksivuotiaan tyttärensä, koska isä ei ollut suostunut kääntymään islaminuskoon. Tyttö oli kotona isomman sisaruksensa hoidossa. Kun isä saapui paikalle, isompi oli karannut ja kaksivuotias makasi lattialla yltä päältä veressä, ja isä näki raiskaajan juoksevan karkuun. Sairaala, johon tyttö vietiin, ei ottanut tyttöä hoitoon, koska raiskaaja oli vaikutusvaltainen mies. APMAn edustaja hälytettiin apuun ja hän tuli paikalle kahdessa tunnissa – vasta sitten avautuivat toisen sairaalan ovet ja poliisi pidätti raiskaajan. Sydämeni särkyi kun näin kauniin nelivuotiaan ja pidin häntä sylissäni. He näyttivät hänen arpiaan; takana on kuusi korjaavaa leikkausta ja tieto siitä ettei hänestä voi koskaan tulla äitiä.
Toisella perheellä oli samanlainen tarina. Äiti tuli yhdeksänvuotiaan tyttärensä kanssa ja kertoi sen. Tämä oli raiskattu seitsemänvuotiaana samasta syystä, vanhempien vakaumuksen tähden. Tyttö kärsii suurista keskittymisvaikeuksista, ja hänen pikkusisarensa mielenterveys järkkyi tapahtuneesta niin pahoin, että hän kuoli viime joulukuussa junan alle koska ei varoituksista huolimatta vain reagoinut tulevaan junaan.
Kolmas onneton perhe oli käynnillä äitinsä vuoksi, jota odotti kuolemantuomion uhka – tässä tapauksessa taustalla oli ilmiselvästi kohtuuton blasfemialain eli jumalanpilkkalain tulkinta. Nainen, kuuden lapsen äiti, oli yrittäjä, joka tienasi elantonsa valmistamalla kankaasta ja bambusta keveitä suoja-aitauksia. Eräs aidanvuokraaja ei ollut maksanut vuokraa kuuteen kuukauteen, joten nainen haki omaisuutensa lopulta takaisin. Onnetonta kyllä, bambuaita sijaitsi moskeijan läheisyydessä, joten naisen katsottiin syyllistyneen profeetta Muhammedin pilkkaan. Jopa poliisi pieksi hänet poliisiasemalla siitä syystä, ja nainen joutui selliin ja häntä odottaa oikeudenkäynti. APMA tarjoaa hänelle juridista apua, mutta mahdollisuuksien arvioidaan olevan 50-50.
Diplomaatti-illallisilla samana päivänä tapasin hindujen edustajan. Tuttuja tarinoita, hän voihkaisi, näitä täällä riittää. Ihmisen arvo on nolla, etenkin naisen.
Sydän on siis surusta raskas. Osa tällaisia kohtaamisia on sen miettiminen, mitä käytännön apua voimme löytää heille. Jokainen perhe pelkäsi turvallisuutensa puolesta koska ensimmäisessä tapauksessa vankilaan saatettu oli vannonut kostoa, kuolemaa koko perheelle. Toisessa tapauksessa raiskaaja oli vielä vapaalla jalalla, oikeusprosessi oli kesken, ja perheen piti samoin pelätä turvallisuutensa puolesta. Kolmas pelkäsi kostoa myös.
Tällaisten tapaamisten täytyy mielestäni johtaa aina johonkin käytännön tekoihin kohdattujen auttamiseksi, olkoon se sitten oikeusapua, "adoptioperheiden" löytämistä lännestä, sairaalakuluihin osallistumista tai heitä auttavan järjestön auttamista auttamaan (ilmaisemalla arvonantonsa oikeassa seurassa ja ratkaiseville tahoille). Pelkkä itkemissessio uhkaa muuttaa tilanteen sosiaalipornoksi.
