Olen puheenjohtajana ihmisoikeuskysymyksiin ja uskonnollisiin jännitteisiin erikoistuvassa eräänlaisessa crisis management -järjestössä. Viime kuun lopulla vierailimme Pakistanissa. Sinne meidät oli pyytänyt APMA, All Pakistan Minorities Alliance, joka edustaa Pakistanin merkittävimpiä vähemmistöryhmiä, kuten buddhalaisia, hinduja ja kristittyjä. Tapasimme myös suuren määrän diplomaattikuntaa, lehdistöä ja useiden puolueiden edustajia, parlamentaarikkoja ja senaattoreita.
Vastaanottomme ylitti kaikki odotukset; ja tiedotusvälineiden kiinnostus oli suuri, myös siksi että europarlamentti on ottanut aktiivisesti päätöslauselmissaan kantaa Pakistanin tilanteeseen (viimeisin päätöslauselma on heinäkuulta 2007; linkki). Ja odotukset ovat suuret. Tässä kuussa maassa tapahtuu paljon. Pakistan on uuden edessä – muutos parempaan on mahdollinen.
Pakistanin historia on sotilasvallankaappausten ja epäonnistuneiden demokratiapyrkimysten vuoristorata. Nykyinen presidentti ja armeijan komentaja Pervez Musharraf nousi valtaan vuonna 1999 verettömän sotilasvallankaappauksen seurauksena. Hän on justifioinut hallintoaan sekoittamalla siihen muodollisesti siviilihallinnon piirteitä ja myötäilemällä kansainvälistä yhteisöä.
Pakistanin keskeisin valtioelin on Majlis-e-Shoora, parlamentti, johon kuuluvat presidentti, senaatti ja kansalliskokous. Vaikka Musharrafilla on muodollisesti presidentin asema, hänen valtansa tukeutuu tietysti asevoimiin, ja koko parlamentti on käytännössä hänen käsissään.
Parlamentti äänestää uudesta presidentistä 6.10. Tulos on selvä, ja Musharraf jatkaa, mutta vaaleihin on sisältynyt erityinen jännitysmomentti: kansainvälinen yhteisö ja muun muassa Euroopan parlamentti on viimeksi heinäkuussa vaatinut Musharrafia luopumaan armeijan ylipäällikkyydestään ennen vaaleja ja kytkenyt vaatimuksensa EU-apuun. Näin jopa oletettiin tapahtuvan.
Viime viikon alussa Musharraf kuitenkin ilmoitti, että luopuu tunnuksistaan vasta, jos hänet valitaan presidentiksi: kasvavan arvostelun pelottamana Musharraf päätyi varmistelemaan asemiaan. Demokratian kannalta käänne oli tietysti mieletön.
Musharrafin natsat ovat leimanneet ja heikentäneet Pakistanin koko yhteiskunnallista kehitystä. Räikeimpänä esimerkkinä on systemaattinen yhteiskunnan militarisointi. Entiset armeijan virkamiehet valloittavat kaikki mahdolliset asemat kaasulaitoksen valvojasta tärkeiden yhtiöiden hallituksiin ja oikeusistuimiin.
Musharrafin taipumattomuus paljasti myös joukon muita oikeusvaltiollisia aukkoja. Ensinnäkin kansa ja oppositio luonnollisesti reagoivat. Sen reaktion seurauksena saimme tietoja pidätyksistä vierailumme aikana – jopa parlamentin jäseniä oli viety talteen heidän arvostellessaan Musharrafin päätöstä pitää kenraalin asemansa.
Toiseksi Pakistanin korkein oikeus päätti viime viikon päätteeksi, että Musharrafin ylipäällikkyys ei ole lain puolesta este uudelleenvalinnalle. Päätös lienee altistunut painostukselle.
Länsimaissa Musharraffia on jopa arvostettu. Tiukka suhtautuminen ääri-islamismiin on tuonut tukea. Musharraf on kunnostautunut terrorismin vastaisessa sodassa ja murskannut useasti radikaalien vastarinnan. Ääriaineksen leviäminen, ns. talebanisaatio uhkaa koko ajan maan rajaseuduilla.
Ehkäpä juuri tästä syystä joissain länsimaissa on voinut aistia hiljaista hyväksyntää hallinnon varjopuolille. Se on suuri sääli.
Näköpiirissä ovat myös parlamenttivaalit. Pakistanin kansanpuolueen johtaja ja ex-pääministeri Benazir Bhutton odotetaan saapuvan maahan lokakuun 18. päivä. Oppositiojohtaja on elänyt maanpaossa vuodesta 1990, ja häneen kohdistuneet syytökset kumottiin vastikään.
Jos Bhutto nyt käännytetään ex-pääministeri Nawaz Sharifin lailla, voi vain kuvitella, mikä mellakka tapauksesta syntyy. Se murskaisi demokratiatoiveet. Kansanpuolue on maan suosituin puolue, ja Bhuttolla tuntuu olevan aivan erityinen asema, osaksi kuuluisan isänsä tähden.
Edellisissä vaaleissa Musharraf sai mieleisensä parlamentin – eivätkä keinot välttämättä kestä päivän valoa. Jos ja kun oppositio nousee valtaan, se tietänee jotain siirtymää: Musharrafin on liittouduttava Bhutton kanssa. Bhutto voi näyttää, onko hänestä todelliseksi demokratian edistäjäksi.
Kokemukset ihmisoikeustyöstä osoittavat, että demokratian tila ja vähemmistöjen asema ja oikeudet – erityisesti uskonnonvapaus – korreloivat: yleensä siellä missä kansalaisten osallistumismahdollisuudet ovat huonot, myös vähemmistöt kärsivät. Tätä sain taas konkreettisesti Pakistanissa todistaa.
Kohtaamistani inhimillisistä tragedioista ja mahdollisuuksista niiden lievittämiseen voit lukea tästä päiväkirjamerkinnästä Sydän surusta raskas
