Tänä vuonna julkisuudessa on uutisoitu kaksi oikeuden päätöstä, jotka ovat saaneet minut kysymään, onko jokin oikeusvaltion käytännöissä muuttunut. Myönnän heti etten ole juristi, olen vain filosofi.
Alkuvuodesta entinen tunnettu poliitikko sai hovioikeudessa tuomion alaisensa lievästä pahoinpitelystä. Käräjäoikeus oli todennut näytön puuttuvan, mutta seuraava aste päätti äänestyksessä toisin. Väitetylle tapahtumalle työhuoneessa keskellä päivää ei ole ulkopuolisia todistajia, muut työntekijät eivät havainneet mitään. Ex-poliitikko kiistää edes hipaisseensa työntekijää. Sana vastaan sana.
Toista tunnettua poliitikkoa epäiltiin syksyllä useasta rikoksesta, jotka yhtä lukuun ottamatta raukesivat näytön puuttuessa. Tutkinnan aikana kävi ilmi, että todistaja oli ristiriitainen ja antanut prosessin kuluessa vääriä lausuntoja, jotka itsekin perui. Hänellä oli taustassaan myös merkintöjä rikosrekisterissä, syytetyllä ei. Jäljelle jäänyt syyte laittomasta uhkauksesta käsiteltiin oikeudessa, joka uskoi todistajan ja tämän läheisen ystävättären sanaa. Sana vastaan kahden ystävyksen sana.
Eurooppalaisiin oikeusperiaatteisiin on kuulunut ajatus siitä, että viattoman saama tuomio on vakava asia. Epävarmoissa tapauksissa tilanne ratkeaa siksi syytetyn eduksi. Mieluummin syylliset jätetään tuomitsematta kuin että viaton kärsii rikoksista, joihin ei ole syyllistynyt se olisi oikeusmurha. Sen vuoksi näytön rikoksesta tulee olla painava. Jos syytetty on julkisessa asemassa, voi vain kuvitella, että oikeusmurha on sitäkin vakavampi, mikäli syytös on aiheeton ja syytetty on puhunut totta. Vaarana on, että koko elämäntyö tulee nollatuksi.
Lähtökohta on hankala. Oikeusistuin lähtee siitä, että valaehtoinen sana on totta. Tämän periaatteen takana on kokonainen maailma, se perinne, joka on tuottanut Euroopan kulttuurin, kirkot ja katedraalit. Sen ihmiskäsitys pohjaa länsimaiseen traditioon jumalaapelkäävästä omastatunnosta, tuomarista tuomareiden yläpuolella. Sitä on kuvattu myös ns. sisäisen ihmisen julkisuusperiaatteeksi: taju siitä, että kaikelle mitä ihminen itsestään tietää, on myös toinen tietäjä.
Todistaja antaa valaehtoisen todistuksen, syytetty ei voi tehdä sitä. Sitten oikeus yrittää selvittää, kumpi puhuu totta. Näyttö oli kummassakin tapauksessa heikko herää siis kysymys, mikä muodosti sen kriittisen massan, joka koitui äänestyksessä tuomittujen kohtaloksi? Vaikuttiko siihen syytettyjen julkinen asema tavalla tai toisella? Vaikuttiko siihen mediassa ennalta käyty kohu?
Sanon suoraan, että poliitikkona minua pelottavat nämä heikon näytön esimerkit. Aivan kuin jokin olisi muuttunut. Entä jos joku ottaa näistä opiksi ja tajuaa, miten helppoa se on? Voisiko mikään oikeus enää estää, jos jotkut haluavat yksissä tuumin tuhota toisen ihmisen julkisen uran? Ei tarvetta näyttöön, vain sana vastaan sana, ja siinä se. Silloin kunnollisinkaan meistä ei voi olla täysin huoleton.
