Lensin keskiviikoksi Suomeen, tärkeimpänä syynä hallitusohjelmaa koskeva neuvottelu. Samalla iskulla meni myös valtiopäivien avajaiset ja juhlallisuuksiin liittyvä ooppera illalla. Punainen viiva oli vaikuttava, vaikka sen musiikissa on se aulissallismainen piirre, että se ei voi jäädä mieleen. Jos minulle soitettaisiin katkelmia Sallisen oopperoista, tuskin kykenisin ilman libreton suomaa apua tunnistamaan, mikä on mistäkin. Säveltäjän tunnistaisin toki, mutta en juuri enempää. Laskettakoon se kuitenkin minun viakseni, ei Sallisen. Tosin on todettava, että klassiset oopperat ovat tässä suhteessa diletanttiystävällisempiä ne antautuvat helpommin ja niiden kohtauksia voi jopa kuvitella laulavansa.
Etenkin nuorena opiskelijana Wienissä kävin paljon oopperoissa. Kahden ja puolen markan (10 shillingin) seisomapaikat olivat himoittuja, ja joskus niitä piti nousta jonottamaan neljältä aamulla ns. Aufrufeihin, nimenhuutoihin. Kerran näimme silloisen poikaystäväni Aten kanssa oikean skandaalinkin: Verdin Trubaduurissa tenori Franco Bonisollin ääni petti muutamaan otteeseen, ja kriittinen yleisö yltyi hieman rykimään Bonisollille, ensin vähän, sitten enemmän. Siitä mies hermostui, paiskasi miekkansa maahan ja marssi kesken näytöksen pois. Esitystä johtanut Herbert von Karajan keskeytti musiikin, pyysi anteeksi ja lupasi lippurahat yleisölle takaisin. Illan esitystä ei kuitenkaan keskeytetty. Nöyryytetty Bonisolli tuli takaisin ja veti roolinsa läpi suutaan aukoen, laulamatta. Seuraavana päivänä lehdet uutisoivat, että lavastukseen kuuluvien soihtujen savu oli ärsyttänyt tenorin kurkun ja että Karajanin yksityiskoneella lennätettäisiin uusi tenori Italiasta illan esitykseen. – No, mekin haimme kymmenshillinkisemme takaisin, ihan vain draaman kaaresta loppuun asti nauttiaksemme.
Punaisen viivan sanoma, lavastus ja ohjaus olivat erityisen vaikuttavat kuolema levottomina valkoisina hahmoina oli koko ajan läsnä. Nälkävuosien muistoa ei pidäkään unohtaa, se on läsnä perimässämme kuitenkin ja muistona geeneissämme. Itse kuulun myös sellaiseen poliittiseen funktionalistiseen rotuun, joka ei usko pysyviin yhteiskunnallisiin totuuksiin. Uuden muutosvoiman on aina synnyttävä jostakin, jos hallitseva valta sokaistuu yhteiskunnan epäkohdille. Pelastuksen tuovat joskus sosialistit, joskus porvarit, pöhötyksestä riippuen. Eli yritän sanoa tällä sitä, että toisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa eettinen omatuntoni olisi saattanut heittää minut poliittisen jakoviivan toiselle puolen.
Hallitusohjelmaa koskevat neuvottelut sujuvat odotetunlaisesti. Minulla on paljon odotuksia energialinjausten ja EU-politiikan suhteen, samoin kehitysyhteistyömäärärahojen korottamisen ja lahjoitusten verovapauden kanssa. Samoin toivon, ettei kaavailuja tekijänoikeusasioiden siirtämisestä opetusministeriöstä kauppa- ja teollisuusministeriöön toteutettaisi. Eurooppalaisen käytännön mukaisesti tekijänoikeus on kulttuuripolitiikkaa. Edes elinkeinotoiminnan osalta siirto ei ole perusteltu, sillä tosiasiassa KTM:ssä valmistellaan vain pieni osa elinkeinotoimintaan ja yrittäjyyteen liittyvästä lainsäädännöstä. Valtaosin ne valmistellaan muissa ministeriöissä, eikä tekijänoikeusasioiden pitäisi olla tästä poikkeus.
Tietyt mediayhtiöt haluaisivat siirtää tekijänoikeusasiat kauppa- ja teollisuusministeriöön. Todennäköisesti ne uskovat suurten yritysten äänen kuuluvan siellä kovemmin kuin pienten kulttuurialan tuottajayritysten. Olot halutaan pitkällä tähtäimellä tehdä ostajalle helpommaksi, myyjän ja tuottajan oikeuksista vähän tinkien.
PS. Iltapäivälehti uutisoi suurin kirjaimin, että "Eija-Riitta Korhola kiukutteli". Homma menee näin: kun toimittajat minut nähdessään sanovat että "sinähän olit oikeassa", viitaten viikon seurustelu-uutisiin, ja jos minä nyökkäisin tai edes hymyilisin, lehdessä lukisi kissankokoisin kirjaimin: "Eja-Riitta Korhola: Minä olin oikeassa!" Kun tätä iloa en tälle tekopyhälle järjestelmälle suo, saan sitten kiukuttelijan maineen.
Otan sen mielelläni vastaan – jos vaihtoehtona on vahingoniloisen besserwisserin maine.
