Itämeren tilasta saadaan jatkuvasti huonoja uutisia. Viime kesänä Suomenlahden happikatoalue oli poikkeuksellisen laaja, ja sen seurauksena pohjasedimentin tilan kerrottiin olleen heikompi kuin kertaakaan aiemmin vuonna 1999 alkaneen rannikkoseurannan aikana.
Happikadon käynnistämä mätäneminen nostaa pintaveteen pohjaan varastoituneita ravinteita. Lisääntyneet ravinteet aiheuttavat muun muassa otsikoihin nousseiden haitallisten sinilevien massaesiintymisiä. Alentunut happipitoisuus vaikeuttaa myös eliöiden selviytymistä. Viime kesä olikin erityisen synkkä myös pohjaeläimistön osalta: runsas ja monilajinen pohjaeläinyhteisö löytyi enää vain neljästä Suomenlahden yhteensä 47 havaintopaikasta.
Tilanteen pysyvä paraneminen edellyttää fosfori- ja typpikuormituksen merkittävää alentamista sekä Suomenlahden että koko Itämeren valuma-alueella.
Rannikoidemme, saaristomeren ja sisävesiemme rehevöitymisen olemme lähes kokonaan saaneet itse aikaan ja omin neuvoin asia on myös korjattava. Erityisesti on puututtava maatalouden hajakuormitukseen, joka on merkittävin yksittäinen rehevöitymisen aiheuttaja. Fosforin kohdalla maatalouden osuus kuormituksesta on hieman yli puolet, typen osalta vähän alle.
Laajemmin tarkasteltuna Suomenlahden ja Itämeren ongelmana ovat erityisesti Venäjältä, Puolasta ja Baltian maista valuvat jäte- ja huuhtoutumavedet. Siksi kansainvälisen politiikan ja yhteistyön painopisteenä tulisi olla näiden maiden jätevesien puhdistamojen kunnostaminen ja rakentaminen ja ravinnekuormituksen vähentäminen.
Itämereen liittyy myös hyviä uutisia: Suomen Akatemian Itämeri-tutkimusohjelman (BIREME) uusimpien tulosten mukaan oikein suunnatuilla toimenpiteillä on yllättävän nopeita vaikutuksia Itämeren kuntoon.
Ruotsissa muutamat tutkijat ovat esittäneet Itämeren jo ajautuneen lukkotilaan, jota ei voi enää avata. Suomalaistutkijoiden tulokset antavat enemmän toivoa: Itämeren sisäiseen ravinnekuormitukseen voidaan vaikuttaa vähentämällä ulkoista kuormitusta.
Mallilaskelmat osoittavat, että noin 25 prosentin väheneminen Puolan ja Venäjän ravinnepäästöissä saisi aikaan tuntuvan laskun Suomenlahden sinilevien määrissä jo viiden vuoden kuluttua. 30-vuoden kuluttua päästöjen leikkaamisesta sinilevien biomassat olisivat vähentyneet noin 60-70 prosenttia ja muidenkin haitallisten levien määrät vähentyneet olennaisesti.
Ottamalla kaikissa Itämeren rantavaltioissa käyttöön Suomen ja Ruotsin jätevesipuhdistamoissa käytetyt modernit puhdistustekniikat voidaan päästöjä laskea noin 40 prosenttia.
Tutkimus on auttanut kartoittamaan uhkatekijöitä entistä tarkemmin. Esimerkiksi Itämeren lajiston alkuperä tunnetaan nyt tutkimuksen ansiosta paremmin, ja uusien tulokaslajien tunnistaminen ja niiden haittojen kartoittaminen on yhä helpompaa.
Maataloudessa EU:n ympäristötuen saaminen edellyttää jo nyt ravinnepäästöjen hillitsemistä esimerkiksi tarkoin mitatulla lannoituksella ja erilaisten suojavyöhykkeiden muodostamisella. Kalankasvatuksen aiheuttamaa kuormitusta voidaan vähentää täsmäruokinnalla ja rehun laatua parantamalla sekä siirtymällä nykyisistä verkkoaltaista umpipusseihin.
Itämeren paras uutinen on se, ettei sen pelastamiseen ole ollut milloinkaan niin hyviä poliittisia mahdollisuuksia kuin juuri nyt. Juuri nyt on Itämeren aika. Viimeisen laajentumisen jälkeen Itämeren rannikkovaltioista on tullut EU:n jäseniä, ja Itämerestä tuli melkein EU:n sisämeri. Suomen puheenjohtajuuskausi osuu kiinnostavasti päällekkäin EU:n meridirektiivin ja meristrategian luomisen kanssa. Samanaikaisesti suomalaisten europarlamentaarikkojen lanseeraama Itämeri-strategia on saanut europarlamentissa suuren poliittisen tuen.
Samalla kun EU:n pitää nyt jos koskaan kyetä pelastamaan Itämeri, kannattaa ajatella toisinkin päin: Voisiko Itämeri pelastaa EU:n? Kasvava epäluottamus EU:ta kohtaan huolestuttaa poliittisia johtajia. Unioni etsii kuumeisesti keinoja, joilla kansalaismielipide muuttuisi. Yksi kipeimpiä poliittisia tarpeitamme olisi kyetä osoittamaan konkreettisilla saavutuksilla, että EU:sta on hyötyä ja että yhdessä toimimalla jäsenmaat ovat vahvempia kuin yksin. Tällaisiin tarpeisiin haaste pelastaa Itämeri sopisi paremmin kuin hyvin.
Siksi Itämeri pitäisi politisoida. Se kannattaisi markkinoida EU:ssa laajentumisen poliittisena testinä ja malliesimerkkinä siitä, mitä Unioni parhaimmillaan voi saada aikaan. Tässä mielessä Itämeren pelastamista ei pitäisi lainkaan esitellä reuna-alueen paikallisena ympäristöhankkeena vaan poliittisesti mitä keskeisimpänä EU-projektina.
Itämeri on riittävän likainen, jotta kaikki tajuavat sen ongelmaksi, ja riittävän rajattu, jotta siihen voidaan vielä puuttua. Laajentuminen antoi EU:lle mahdollisuudet päästä rajoittamaan niitä päästöjä, jotka Itämerta rehevöittävät. Saimme poliittista lihasvoimaa, joka pitää nyt täysimääräisesti hyödyntää.
Nyt Suomi ei saa hukata EU-puheenjohtajakauden suomaa vaikutusvaltaa. Itämeri-hanketta ei tule ujostella tai tulkita nurkkakuntaiseksi oman asian edistämiseksi, sillä kyseessä on yhteinen etu. Muuten tärkeä tilaisuus politisoida Itämeri menetetään. Suomen jälkeen vetovastuuseen ryhtyy Saksa, mutta kestää kolme vuotta ennen kuin seuraava itämerivaltio, Ruotsi, tulee johtoon.
Sanonnan mukaan taitava poliitikko on se, joka saa oman edun kuulostamaan yhteiseltä edulta. Itämeren kohdalla se ei olisi edes vaikeaa. Tämä ympäristöhanke pitää politisoida niin, että sen arvo tajutaan ja sen tutkimukselle ja tehokkaalle suojelulle saadaan rahaa.
