Tama juttu syntyy Bratislavassa hotellin aulassa lentokenttabussia odotellessa. Ekumeeninen dialogi on ohi. (Enka loyda umlauteja tasta nappaimistosta.) Suomessa olen yolla klo 01.55.
Viimeksi olin tassa kaupungissa melkein 27 vuotta sitten, kun opiskelin Wienin yliopistossa. Silloin Bratislava oli eksoottinen kommunismin linnake, ja niin lahella lantta. Haju oli kuitenkin jo selvaa itablokkia. Nyt tuo nostalginen haju on poissa. Mihin ne menevat – olisipa jokin hajujen arkisto.
Tama viikko on ollut monelle tyokseen matkustavalle uuden opettelua. Nesteiden kuljetusrajoitus käsimatkatavaroille ottaa lujille. Huomasin sen kollegastani, joka on normaalisti aina tip top. Nyt rouvan hiukset olivat Bratislavassa vähän niin ja näin. Hänellä oli sama ongelma kuin minulla – eihan litraan mahdu yhtään mitään. Manailimme puuttuvia hiuslakkoja ja deodorantteja. Priorisoin hammastahnan ja kasvovoiteet tärkeämmäksi.
Miksemme sitten laita tavaroita ruumaan? Siksi. Sellaiseen ei vain maltti riita, kun on aina liikkeella. Etenkin Helsingin lentoasema on tassa suhteessa toivoton, pahimmillaan matkalaukkujen odottelu on kestanyt tunnin.
Unohtaa saa myos kulinaariset tuliaiset, sakeimmat oliiviöljyt, oudoimmat viinit ja kummallisimmat kastikkeet. Nyt on tyydyttävä vain siihen, mita lentokentällä myydään, ikävä kyllä, ja se kaikki on tasapäistettyä globalisaatiotavaraa.
Kuten eras suomalaismies totesi lehtihaastattelussa, nyt kumarretaan Mekkaan. Vähän liian syvään, sanoisi moni.
