Iltalehti näyttää tänään nostaneen esille kirkollisia piirejä pitkään puhuttaneen tapauksen, jota Kirkko ja Kaupunki-lehden sivuilla on ruodittu koko kuluvan vuoden ajan. Pastori Seppo Juntunen ei ole ainoa sielunhoitaja, joka on törmännyt Leo Mellerin uhreihin työssään. Mutta hän lienee ainoa, joka sai tapauksista viimein tarpeekseen ja päätti nostaa ongelman esiin.
Esimerkiksi sielunhoidollisessa luottamussuhteessa tapahtuva tai väitetty luottavaisten uskonsisarten hyväksikäyttö on verrattavissa insestiin. Mutta sielunhoidon rajan määrittely on kuin veteen piirretty viiva ja tapahtumat yleensä vaikeasti todistettavissa. Kristillisissä piireissä ilmeneviä ongelmia on muutenkin raskasta nostaa esiin – yksittäistapausten pelätään leimaavan syyttömien ihmisten suuren joukon ja turhentavan muun tärkeän työn. Eikä kenenkään kristityn pitäisi herkutella toisen hairahduksilla – sellaiseen ei ole syntisten kesken varaa.
Toisaalta, jos hengellisessä vallankäytössä ilmeneviä epäkohtia ei nosteta omissa piireissä käsittelyyn, missä sitten? Minusta on terve ilmiö, ettei asialla ollut ensin iltapäivälehdistö vaan aihetta on yritetty käsitellä kristillisessä mediassa.
Patmos ry:n ja Kuvan ja Sanan johtohahmo johtohahmo Leo Meller on ollut aiemminkin syytettynä, oikeudessa hän on vastannut talousrikossyytteistä. Myös naisjuttunsa Meller on aikoinaan myöntänyt lehdissä itse.
Politiikkaankin Leo Meller on puuttunut useamman kerran. Siitä en toki moiti, minusta on positiivista, jos kristikansan parissa osoitetaan yhteiskunnallista aktiivisuutta. Samainen Meller oli kuitenkin tärkein syy siihen, miksi jätin Kristillisdemokraatit. Kritiikkini kärki ei tuolloin osunut Melleriin, vaan puolueeseen, joka oli välinpitämätön siitä, mitä Meller puolueessa teki. Olisi toiveajattelua pistää kuriin yksittäiset saarnamiehet, jotka kertovat Jumalan mielipiteen yksittäisistä ehdokkaista – sen sijaan poliittiselta puolueelta voisi edellyttää, että se osaa suojautua tällaisilta kampanjoilta eikä itse ajaudu käyttämään niitä hyväkseen. Puolue ei mielestäni voi hyysätä tällaisia keinoja kampanjoissaan käyttäviä ehdokkaita vaan sen tulee edellyttää ehdokkailta asiallista ja reilua kampanjointia ja mainontaa.
Sekä vuoden 2003 eduskuntavaaleissa että 2004 eurovaaleissa Meller oli ehdokas Pekka Reinikaisen kirjojen kustantaja, yhteistyökumppani ja näkyvin tukija. Molemmissa vaaleissa Meller levitti tuhansia kirjeitä, joissa hän kertoi Pyhän Hengen pitävän vain tätä nimenomaista ehdokasta sopivana. Puolue ei katsonut tarpeelliseksi laatia sääntöjä, joilla tällainen kampanjointi kiellettäisiin. Siksi lähdin, enkä ollut ainoa.
Mellerillä on tietenkin kaikki oikeudet mielipiteeseensä. En koskaan halunnut puolueen sulkevan hänen suutaan, kysymyshän on uskonnonvapaudesta. Sitäpaitsi viitatessaan näin korkean tahon, Jumalan, mielipiteeseen ehdokkaista hän kantanee itse myös sen suuren hengellisen vastuun, joka vahvasta lausunnosta seuraa. Katsoin vain, että Kristillisdemokraattien olisi pitänyt laatia kampanjasäännöt ja suojautua puolueena, jotta yksittäiset hurmahenget eivät ota koko puoluetta panttivangikseen ja leimaa asiallista työtä.
Itse asiassa Meller käynnisti KD:ssa kummallisen tapahtumasarjan, joka huipentui puoluejohtaja Kalliksen eroon. Kallis oli julkisuudessa kieltänyt eduskuntavaalien aikaisten kirjeiden olemassaolon, ilmiö toistui eurovaaleissa ja suuntautui tällä kertaa itseään Kallista vastaan. Ja lopulta Mellerin suosikki päihitti Kalliksen eurovaaleissa, joiden jälkeen Kallis erosi tehtävästään. Tähän Kallis sanoisi, että hän olikin suunnitellut jättävänsä puoluejohtajan tehtävät. Toki, meppinä.
Oma arvioni on, että Iltalehden juttu laukaisee isomman vyyhden. Siitä voi seurata dominoefektinä paljonkin, myös tuskallista. Se voi järkyttää myös joidenkin uskonnollisten järjestöjen taloutta. Toisaalta totuus puhdistaa – kai?
