Outokumpu Oy:n toimitusjohtaja Juha Rantanen esitti taannoin huolensa nykyisen EU:n päästökaupan vääristävästä vaikutuksesta. Nykyjärjestelmä rankaisee asiansa hyvin hoitaneita, kun päästöoikeuksien perusteena ovat aiemmat päästöt eikä varhain tehtyjä ympäristöinvestointeja oteta riittävästi huomioon. Hän esitti tilalle järjestelmää, jossa nimenomaan saastuttavimmat ja energiatehokkuudeltaan heikot teollisuusyritykset joutuisivat päästörajoitusten ja lisäkustannusten piiriin. Tämä tapahtuisi määrittelemällä tuotekohtaisesti optimaalinen teknologiataso, ns. toimintatasotavoitteet.
Rantasen ehdotus ei ole uusi; siitä on keskusteltu vaihtoehtona ilmastopolitiikan piirissä. Jotkut puhuvat benchmarkkauksesta, toiset alaintensiteettikohtaisesta mallista, toiset BAT (best available technology) mallista, sektorimallista tai teoreettisesta minimistä. Idea on kuitenkin lähes sama: olisi määriteltävä tuotantoalakohtaisesti, mitkä olisivat pienimmät mahdolliset päästöt tuotettua tuotetonnia kohti. Vasta tuon minimin ylittävästä osuudesta rangaistaisiin päästöoikeuksien rajoituksilla. Silloin järjestelmä ei rankaisisi kyseistä teollisuudenalaa kohtuuttomasti, vaan palkitsisi puhtainta ja kannustaisi likaajia vähennyksiin.
Rantasen edustaman teollisuudenhaaran ongelma on sen lähtökohtaisesti runsaat CO2-päästöt: terästä ei voi valmistaa polttamatta hiiltä masuuniprosessissa. Jos olemme sitä mieltä, että terästä kuitenkin jossain tarvitaan eikä se ole aina korvattavissa muulla, prosessipäästöjen osuus on pakko hyväksyä.
Maailman terästehtaiden välillä on kuitenkin valtavia päästöeroja. Suomalaisten terästehtaiden päästöt ovat pitkään olleet maailman alhaisimpia, lähellä teoreettista minimiä. Kun päästökauppa meillä nostaa kustannuksia, joita ei voi lisätä maailmanmarkkinahintaan, se uhkaa siirtää tuotantoa sinne, missä päästökauppa tai korkeat ympäristönormit eivät rasita. Näin se antaa kilpailuedun saastuttajille.
Kansanedustaja Osmo Soininvaara kiirehti tyrmäämään Rantasen ehdotuksen leimaten sen toimimattomaksi: markkinamekanismi ohjaisi vain vähimpiin päästöihin tietyn teollisuudenalan sisällä mutta ei ohjaisi vaikkapa rakentamisessa teräksen käytöstä pois puun käyttöön. Se on totta, mutta tässä suhteessa ei Soininvaarankaan malli toimi: samainen markkinamekanismi, jonka pitäisi ohjata teräksestä puuhun, ohjaakin puuta jalostuksen sijaan poltettavaksi.
Soininvaara peräänkuuluttaa versiota, jossa päästöoikeudet huutokaupattaisiin ja energiayhtiöiden ilmaiset päästöoikeudet loppuisivat. Huutokauppa kyllä poistaisi monia EU:n päästökaupan nykyisiä ongelmia, mutta toisi uusia lisää. Tilalle tulisi sama vaikutus, joka CO2-verolla olisi: jokaisesta tuotetusta päästötonnista maksettaisiin veroluonteinen maksu ja päästökauppaa haluttiin nimenomaan vaihtoehdoksi veroille. EU:n laajuisena se verottaisi kansainvälisessä kilpailussa olevia energiaintensiivisiä yrityksiä tuntuvasti, olivat nämä sitten kuinka puhtaita.
Teollisuustoimialakohtainen malli perustuu siihen realismiin, että maailmalla tarvitaan ja kulutetaan tiettyjä tuotteita, kuten paperia, terästä ja sementtiä. Siksi olisi hyvä, että saataisiin aikaan mekanismi, joka kannustaa tuottajia parantamaan omaa valmistusprosessiaan. Vaikka teräksen tuotanto lakkaisi epäekologisena lähes kaikista kehittyneistä ja ns. siirtymätalousmaista, aina jää jokin kolkka maailmassa, joka vastaa teräksen kysyntään. On vaikea kuvitella, että ihmiskunta onnistuisi lakkauttamaan teräksen kysynnän nopeasti ja korvaamaan sen jollain muulla materiaalilla.
Soininvaaran ajatus siitä, että maailma lopettaisi teräksen ja betonin käytön, on yhtä epärealistinen kuin ympäristöväen kanta jätteen energiahyötykäyttöön. Luonnonsuojeluliitto ja vihreät pyrkivät yhä estämään jätteenpolttoa tai kaasutusta, koska heidän mielestään laitosten rakentaminen edistää jätteen synnyttämistä. Samalla logiikalla siis jätemäärän ei pitäisi kasvaa, kun laitoksia ei rakenneta. Tämä logiikka ei valitettavasti käytännössä toimi, ja samalla estetään suomalaisen ympäristöteknologisen vientituotteen kehittäminen. Tämä oikeaoppinen periaate tulee reaalimaailmassa kalliiksi: kaatopaikkakasat kasvavat ja sen myötä ilmastomuutosta pahentavat metaanipäästöt.
Voidaan toki olla välittämättä reaalimaailmasta, teollisuusyrityksistä, ihmisten työllistämisestä ja käytännön ympäristöseurauksista. Suosittelen kuitenkin pragmaattista lähtökohtaa: jos ja kun ihmiskunnalla on tiettyjä tarpeita, joita tyydytetään tietyillä tuotteilla, tuotantoprosessien on oltava mahdollisimman puhtaita.
