Turvesuo vaatii puun kaltaisen elinkaaritarkastelun, kirjoittaa Eija-Riitta Korhola vastineessaan Luonnonsuojeluliiton Ilpo Kurosen artikkeliin.
Ilpo Kuronen Luonnonsuojeluliitosta esitti (HS 30.03.06), että puuvoima ei tuota lainkaan hiilidioksidipäästöjä ja paheksui samassa yhteydessä turpeen energiakäyttöä sen suurten päästöjen vuoksi. Argumentointi on lähellä kehäpäättelyä, jossa se mitä pyritään osoittamaan oikeaksi, sisältyy jo lähtöoletuksiin.
Puun poltto aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä turvettakin enemmän. Jos puuta ja turvetta poltetaan rinnakkaisissa polttokattiloissa ja molempien päästöt mitataan putken päästä, puun CO2-luku on 109,6 g/Mj, turpeen luku on 106 g/Mj. Molemmissa tapauksissa hiilidioksidi on hiilidioksidia, eivätkä yhteyttävät kasvit "haista" niitä erilleen. Ero onkin siinä, miten asiat on jo sovittu. Kioton sopimus antaa anteeksi hiilidioksidipäästöt, jos ne tulevat jonkin elollisen, orgaanisen aineen polttamisesta. Oletus on, että kun aine kuitenkin joskus lahoaa, se päästää hiilidioksidia, joten on samantekevää, jos tämä tehdään polttamalla.
Tuotakin logiikkaa voi silti tarkastella kriittisesti. Tänä vuonna Nature-lehti julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan metsät kasvuvaiheessa erittävät runsaasti metaania; näin ollen runsas metsittäminen energiakäyttöön ja luontaisten prosessien kiihdyttäminen lisää luonnollisesti päästöjä. Luonto ei ehdi yhteyttää sitä hurjaa määrää hiilidioksidia, joka jo nykyisellään ilmakehään syydetään. Normaalisti puu- ja kasviaines hajoaisi hyvin hitaasti maaperään ja muuttuisi aikojen kuluessa kiinteäksi hiileksi.
Jos kuitenkin lähdetään siitä, että runsaasti hiilidioksidipäästöjä aiheuttava puu ei niitä laskennallisesti päästäkään, kun sen elinkaari otetaan huomioon, on vähintäänkin reilua ottaa turvesuo kokonaisuutena vastaavaan elinkaaritarkasteluun.
Tällaista tutkimusta on viime vuosina Suomessa ansiokkaasti tehty, ja juuri uusimman tutkimuksen pohjalta olisi perusteltua hakea turpeelle puun kaltaista kohtelua. Suomen pyrkimyksissä saada turpeen päästökerrointa pienemmäksi YK:n ilmastopaneelissa (IPCC) on kyse juuri tästä.
Uusimpaan tutkimukseen perustuu myös tarve saada turpeelle oma luokituksensa fossiilisten ja uusiutuvien väliin. Turve ei ole fossiilinen, mutta ei myöskään tyypillinen nopeasti uusiutuva polttoaine, vaan vaatisi oman kategorian hitaasti uusiutuvana biomassana. IPCC on toistaiseksi määritellyt turpeen ilmastovaikutuksiltaan fossiilisten kaltaiseksi polttoaineeksi, jonka hiilidioksidipäästöt tuotettua energiayksikköä kohti ovat vielä suuremmat kuin kivihiilen. IPCC joutunee kuitenkin tarkistamaan käsityksiään uusimman soiden hiilenkiertoa koskevan tutkimuksen valossa, vaikka arviot soiden käytön globaaleista vaikutuksista vielä ovatkin epätarkkoja.
Jos korjuu kohdennetaan tietynlaisiin soihin, kasvihuonetase jopa paranee, ja silloin tehdyt toimet hyvittävät turpeen poltossa syntyneet päästöt. Korjuu tulisikin kohdistaa suopelloille, maatalouteen muutetuille suopohjille tai epäonnistuneille metsäojitetuille soille. Juuri nämä kohteet ovat kasvihuonepäästöjen kannalta ongelmallisia: yhtäältä niistä vapautuu metaania ja typpioksiduulia, toisaalta niiden kasvillisuuteen sitoutuu hiiltä vain vähän.
Kun nyt Suomi hakee muutosta turpeen kohteluun, olisi tietenkin suureksi eduksi, jos turve olisi tunnustettu EU:ssa uusiutuvaksi sen vuotuisen kasvun osalta. Tämän määritelmän EU:n parlamentti jo kertaalleen hyväksyi marraskuussa 2000, mutta ajatus kaatui neuvostossa Suomen itse sitä vastustaessa. Tuo vastustus on tullut hyvin kalliiksi. Myös biopolttoaineiden raaka-aineena turpeella olisi huikeat kehitysnäkymät.
Ajatus uusiutuvuudesta turpeen vuotuisen kasvun osalta on kestävän kehityksen mukainen: korjataan korot mutta ei kajota pääomaan. Arvokasta suoluontoa on suojeltava, ja koskemattomat suot ovat aarre, joka on säilytettävä tuleville polville. Turpeen korjuu Suomessa onkin ollut noin puolet vuotuisen kasvun määrästä.
Suomessa turvetuotannon piirissä on vain noin 0.5 % maamme soista ja koko pohjoisella havumetsävyöhykkeellä vain noin 0.1 % suoalasta. Energianlähteenä turve on silti meille arvokas varanto, myös aluepoliittisista syistä.
Joidenkin ympäristöjärjestöjen suhtautumisessa turpeeseen huomiota kiinnittää sen tarkoitushakuisuus. Suhteellisesti vähäisestä turpeenkorjuusta on nostettu suhteettoman suuri meteli. Toisaalta, kun ydinvoimaa piti vastustaa, silloin turvekin kelpasi: ympäristöjärjestöjen KIO* -energiaskenaariossa turpeen osuutta oli kasvatettu jopa hallituksen esitystä korkeammaksi. Siihen kääntötakkiin harva kiinnitti huomiota kevään 2002 ydinvoimakeskustelussa.
Eija-Riitta Korhola
Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen
