Arvoisa puhemies,
on syytä kiittää kollega Doylea toiminnasta parlamentin sovittelijana tässä vaativassa asetus- ja direktiivipaketissa. Nyt käsiteltävät asetus- ja direktiiviosa ovat kumpikin tärkeitä askeleita tavoitteessamme vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Kokemuksesta tiedän, että sovitteluprosessin veto on haastava, ja vaatii raportööriltä paljon.
Fluoratut kasvihuonekaasut ovat yksi esimerkki siitä, miten vaikeaa ympäristöongelmien korjaaminen on. Yhtä ongelmaa ratkaistaessa saadaan helposti tilalle uusi. Kun aikoinaan jäähdytysjärjestelmissä, aerosoleissa ja muissa sovelluksissa siirryttiin käyttämään fluorihiilivetyjä (HFC), otsonikerrosta ohentavien kloorifluorihiilivetyjen (CFC) käyttöä onnistuttiin vähentämään merkittävästi. CFC-yhdisteistä pyrittiin eroon Montrealin pöytäkirjalla, sillä nämä kaasut ovat haitallisia stratosfäärin otsonille. Se oli hyvä, mutta otsonikerrosten ohentajien tilalle saatiin voimakkaita kasvihuonekaasuja. Niiden globaalinen lämmityspotentiaali on hiilidioksidiin verrattuna sata- tai jopa yli tuhatkertainen ja kaasujen hajoamisaika ilmakehässä voi olla hyvinkin pitkä. Fluoratut kaasut muodostavat vähintään viisi prosenttia kasvihuoneilmiöstä, siksi ilmastomuutosuhka velvoittaa rajoittamaan fluorihiilivetyjen käyttöä.
Sovittelukomitean nyt hyväksymä yhteinen teksti asetukseksi kannustaa vaihtoehtoisten tekniikoiden jatkuvaan kehittämiseen ja jo olemassa olevien tekniikoiden käyttöönottoon, kuitenkin mahdollistaen kestävät toimintamallit tavoitteen saavuttamiseksi. Toivottavasti nyt olemme aiempaa viisaampia ja osaamme yhä paremmin ennakoida vaihtoehtojen mahdolliset vaarat.
Käsiteltävässä asetuksessa yhdeksi suurimmaksi kysymykseksi nousi sen laillinen perusta. Toivon, että nyt valitut kaksi laillista pohjaa osoittautuvat kaikesta huolimatta toimivaksi kompromissiksi, eivätkä aiheuta päällekkäisyyksiä. Itse äänestin yhden laillisen pohjan, artikla 95:n puolesta, mutta korkein standardein. Olen aina ihmetellyt, miksi ympäristöperustaa pidetään aina automaattisesti ympäristöystävällisempänä ja sisämarkkinaperusta leimataan teollisuuden intressiksi. Ympäristön kannalta paras intressi olisi yhdistää harmonisoidut sisämarkkinat kunnianhimoisiin tavoitteisiin: vasta näin luodaan kunnon insentiivi teolliselle tuotannollemme kilpailla reilulla pelikentällä ympäristöystävällisesti.
Nähtäväksi jää, kuinka kahden laillisen pohjan lisäksi mahdollisuus tiukempiin kansallisiin toimenpiteisiin vaikuttaa alan toimijoihin. Toivottavaa on, että käytäntö osoittautuisi toimivaksi ja että epävarmuus markkinoiden toimivuudesta ja avoimuudesta ei kasvaisi.
