Rakas Aarno Laitinen
Kurkistetaanpa sieluusi. Ota se varovasti käteen, kääntele ja katsele huolellisesti. Eikö olekin hyvä, suomalaisen miehen sielu? Se on siisti ja vieläkin hennon nukan peittämä. Se osaa iltarukouksen ja muistaa mummon. Siinä on pehmeitä kohtia, muutama tulehtunut arpi ja vain yhdessä reunassa kiiltävä, kova kylki.
Se on kiivas sielu. Alusta lähtien se on vihannut hurskastelua, tekopyhyyttä ja suvaitsemattomuutta. Se inhoaa valhetta ja opportunismia. Siitä vihasta sielusi on pannut sinut maksamaan kovan hinnan.
Olit vakava substanssijournalisti, jolta vietiin valtakunnan laadukkain yleisö, kun työnantaja palkitsi poliittisen rohkeutesi erottamalla sinut. Totta kai teit muotovirheen, kun julkaisit salanimellä kirjan kilpailevan kustantajan leirissä, mutta tuskin muita vaihtoehtoja tuolloin edes oli. Tamminiemen pesänjakajat puhkaisi suomettuneisuuden mädän kuplan. Se oli pakko tehdä. Sielusi sai rauhan ja sinä potkut.
Epäkohdat eivät sielultasi siihen loppuneet. Se on tarkkanäköinen, fiksu vekotin. Se inhoaa trendejä ja sellaisia itsestäänselvyyksiä, joita ei tarvitse perustella. Se haistaa heti poliittisesti korrektit pakkoliikkeet ja ajautuu riitaan niiden kanssa.
Enkä ihmettele. Minäkin törmään eurooppalaisessa ympäristöpolitiikassa jatkuvasti niihin ongelmiin, joita yksi inhokkisi, dogmaattinen vihreys aiheuttaa. Näen liikaa ihmisiä, joiden mustavalkoinen ympäristöaate vahingoittaa luontoa yhtä paljon kuin sitä likaavat tehtaat.
Ja inhoan minäkin sellaista feminismiä, joka ottaa vaivattomasti käyttöönsä kaikki sortajien keinot ja pitää itsestään selvänä oikeutenaan väheksyä sukupuoltasi. Se on ilonpilaajafeminismiä, joka loukkaa minua naisena, sillä tunnen alkukantaista tarvetta kunnioittaa miestä.
Mutta pidä varasi, ettet vastaa mustavalkoisuuteen mustavalkoisuudella.
Sielusi on sallinut sinun pehmetä sopivasti. Fiksut feministit kutsuvat sinut jo juhliinsa, halaavat sinua, sanovat Voi Aarno, ja tuntevat itsensä suvaitsevaisiksi. Siitä sinä pidät.
Minulla olisi pari neuvoa sielullesi.
Sen pahin vihollinen on sama kuin meillä kaikilla, jotka olemme äänessä: oma turhamaisuus, joka tukkii sielun huokoset ja samentaa sen pinnan.
Vie se siksi välillä muihin maisemiin. Vapauta se erehtymään. Anna sen olla ymmällä, näytä sille asioita, joita se ei tiedä. Näytä sille kauneutta, aloita vaikka kieloista tai syreeneistä. Anna sen itkeä. Ja missään nimessä, älä päästä sitä olemaan oikeassa.
-ER-
