Professori Jeja-Pekka Roosin kirjoitus (HS 30.04.04) syistä, joiden vuoksi hän ei katso voivansa äänestää eurovaaleissa, perustuu valitettavan virheelliseen käsitykseen lobbauksesta. Ja jos lähtöoletus on väärä, mitä todennäköisimmin sitä on johtopäätöskin.
Roosin koko argumentaatio rakentuu taustaoletukseen lobbauksen moraalittomasta luonteesta. Tämä on kaukana työmme arjesta. Mepit arvostavat lobbareita, koska nämä välittävät lainsäätäjille arvokasta tietoa. Lobbari voi edustaa potilasjärjestöä, kansalaisjärjestöä, yrityksiä, ympäristöjärjestöä tai kuluttajajärjestöä. Lainsäätäjä olisi heikoilla ilman sitä informaatiota, jota kansalaisyhteiskunnan eri tahot hänelle käsitteillä olevasta aiheesta välittävät.
Roos pitää lobbauksen olemassaoloa keskeisenä syynä sille, ettei hän voi luottaa eurooppalaiseen lainsäädäntöön, etenkin jos Itä-Euroopan mepit joutuvat saman korruption piiriin. Roos kysyy myös miten me suhtautuisimme, jos sama ilmiö tulisi eduskuntaan.
Luultavasti tilanne ei ole kovinkaan erilainen. Lobbaus Euroopassa eroaa suomalaisesta lähinnä siten, että eduskunnassa lobbareita kutsutaan asiantuntijoiksi ja heitä kutsutaan valiokuntien kuulemisiin. Euroopassa asiantuntijat tavataan käytävillä ja auloissa, mistä nimityskin tulee.
Kuulun parlamentin lobatuimpiin edustajiin, koska työskentelen lainsäädännöllisimmässä valiokunnassa ja suurimmassa poliittisesssa ryhmässä. Kertaakaan koko viisivuotiskauteni aikana en ole törmännyt korruptioon tai lahjontayrityksiin. Ammattimainen lobbari ei tarjoa koskaan minkäänlaisia lahjoja.
Mepin moraalinen vastuu on siinä, että hän pitää huolen mahdollisimman monipuolisen kuvan hankkimisesta. Esimerkiksi kemikaalilainsäädännön kohdalla on tärkeää, että kuunnellaan sekä kuluttajia että valmistajia. Olisi huolestuttavaa, jos kieltäisimme aineita tietämättä, voiko niitä teknisesti korvata turvallisuuden vaarantumatta, tai jos sallisimme aineita joiden vaarallisuudesta on painavaa tieteellistä näyttöä.
Oikeastaan ainoa taho, joka ei automaattisesti lähesty europoliitikkoja, on akateeminen maailma. Itse olen ratkaissut asian hankkimalla oma-aloitteisesti ympärilleni professoritason verkoston, jonka kanssa testaan ympäristölainsäädännön yksityiskohtia.
Enkä ymmärrä, mihin voisi perustua sellainen omnipotenssi, ettei lainsäätäjän tarvitsisi kuunnella eri asiantuntijatahoja. Tällä kokemuksella huolestuisin siitä toden teolla.
Eija-Riitta Korhola
Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen
Helsingin Sanomien yleisönosasto 08.05.2004
Korhola ei sekoita lobbaria ja asiantuntijaa
Rehtori Kari Rajala ( HS 11.5.) arveli minun sekoittavan lobbarin ja asiantuntijan perustellessani eu-lobbarien tarpeellisuutta ja verratessani heitä eduskunnan kuulemiin asiantuntijoihin.
Huoli on aiheeton. En sekoita, sillä lähes kaikki tuntemani suomalaiset lobbarit ovat nimenomaan samoja ihmisiä, joita eduskunnassa säännöllisesti kuullaan. Sen juhlallisemmista asiantuntijoista ei eduskunnassakaan ole kyse.
Miksei näitä asiantuntijoita sitten kuunnella europarlamentin valiokunnissa vaan heidät pitää tavata yksityisesti? Vastaus on yksinkertainen: 15 tai 25 jäsenmaan parlamentissa valiokunnissa ei ehdittäisi tehdä mitään muuta, koska pitäisi pitää huolta siitä, että kaikkien maiden asiantuntijoita kuunneltaisiin tasapuolisesti. Siksi nämä asiantuntijat tapaavat meitä valiokunnan ulkopuolella auloissa, mistä nimi lobbarikin tulee.
Eija-Riitta Korhola
europarlamentaarikko
Helsinki
Helsingin sanomat, 08.05.2004
