Globalisaation myötä ympäristökysymykset vaikuttavat yhä enemmän ulkopoliittisiin suhteisiin. Esimerkiksi USA:n kepeä suhtautuminen ilmastokysymyksiin on olennainen osa sitä unilateraalisuutta, joka ärsyttää eurooppalaisia ja hiertää EU:n transatlanttisia suhteita kasvavassa määrin. Hiertävin kipupiste ympäristöpuolella on epäilemättä Kioton sopimus.
Ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja mitään edistystä Kioton sopimuksen suhteen ei voitane odottaa. USA torjuu Kioton, Venäjä vielä empii. Venäjä, jonka mukaantulosta sopimuksen voimaanastuminen riippuu, tuskin ratkaisee kantansa ennen USA:n vaalitulosta.
Pettymys isojen osapuolten poisjääntiin Kioton ilmastosopimuksesta heijastelee myös Suomessa käydyn päästökauppakeskustelun taustalla, vaikka pääpaino onkin ollut Suomen oman neuvottelustrategian virheissä. Päästökaupan uhkakuvat paljastavat niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa idealismin paradoksin: on kohtalokasta olla mallikelpoinen yksin ja liian aikaisin. Häviäjä on silloin ympäristö.
Olin joulukuun alussa COP9 -kokouksessa Milanossa. Jo siellä tarkka kuulija huomasi, että EU varautuu Kioton sopimuksen kaatumiseen. Vaikka virallisesti pidetään yllä optimismia Venäjän mukaantulosta, näyttää siltä, että EU:n ilmastopolitiikan pääpaino siirtyy nyt uusiutuvien energialähteiden edistämiseen YK:n puitteissa. Ensi kesäkuun Bonnin kokouksessa tämä varmasti tullaan näkemään.
Venäjän ja USA:n linjausten myötä EU:n tilanne on muuttunut kiusalliseksi: sisäinen päästökauppa alkaa ensi vuonna, ja jäsenmaat valmistavat sen alkujakoa. Kaiken piti olla harjoittelua kansainvälistä päästökauppaa varten, jonka toteutuminen on yhä epätodennäköisempää. Yksipuolista, ennenaikaista päästökauppaa on arvosteltu muutenkin; nyt sitäkin enemmän, kun se ei anna välttämättä edes kilpailuetua.
Päästökaupan idea oli periaatteessa nerokas: se perustuu päästövähennysten myymiseen sellaiselle, jolle päästöjen vähentäminen itse olisi kalliimpaa. Samalla markkinamekanismit voidaan päästökaupassa valjastaa tekemään energiansäästöön ja puhtaaseen teknologiaan investoimisen kannustaviksi. Näin kokonaisuutena laskettuna päästöjen määrä ei kasva ja teollisuus saa aikaa sopeutua suuren luokan pysyvään muutokseen. Muutokseen kuuluu mm. se, että yritysten on totuttava ajattelemaan käyttämäänsä osuutta ilmakehästä investointina siinä missä tonttimaatakin.
Päästökauppa voi siis olla tehokas ja kustannuksia säästävä väline, mutta siitä voi tehdä sellaisenkin version, joka ohjaa resurssit päästöjen vähentämisen sijasta byrokratiaan ja palkitsee niitä, jotka eivät vielä ole päästöjään lainkaan vähentäneet.
Miten se tapahtui EU:n päästökauppadirektiiville? Direktiivin perustana on kansallisen päästökaton määrääminen: maiden on myönnettävä yrityksille ns. päästöoikeuksia oman osuutensa rajoissa. Kun jäykkä kansallinen raja kohtaa joustavan markkinamekanismin, joidenkin maiden kohdalla päästökaupan hyödyt eivät tule esiin, Suomi ja Hollanti räikeimpinä esimerkkeinä. Kansalliset päästörajat on määritelty 15 nykyisen jäsenvaltion osalta EU:n ministerineuvoston keväiden 1998 ja 2002 päätöksissä, joita kutsutaan nimellä kansallinen taakanjako (Burden sharing agreement, BSA). Taakanjako määrittelee, miten EU:n yhteisesti ottama velvoite vähentää päästöjään 8 prosentilla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2012 mennessä jakautuu yksittäisten jäsenvaltioiden kesken.
Hiljattain valmistuneessa akateemisessa tutkimuksessa (Leuvenin yliopiston kansantaloustieteen laitoksen ympäristötalouden yksikkö; ETE working paper series No 2000-2, kesäkuu 2002) tarkastellaan taakanjako-päätöstä sekä tehokkuuden että oikeudenmukaisuuden kannalta. Tulos oli, että tehokkuuden lisäämiseksi mm. Suomen tavoitetta tulisi keventää, ja vastaavasti muutamien muiden maiden koventaa tavoitettaan.
Toisin sanoen Suomi neuvotteli aikoinaan paitsi itselleen epäedullisen myös ympäristön kannalta huonon tavoitteen. Nykyinen tavoite palata vuoden 1990 päästöihin, 0 prosenttia sopimuksessa, ei ole EU:n tasolla tarkasteltuna tehokas, vaan Suomen tulisi voida kasvattaa tuotantoaan 14,3 prosentilla vuoden 1990 päästöistä. Suomen tämänhetkiset päästöt ovat alle tuon tutkimuksessa suositellun tavoitteen.
Ympäristön kannalta se on ongelma siksi, että parhaiden ja puhtaimpien toimijoiden asema heikentyy markkinoilla. Tämä voi merkitä lisää päästöjä eli ympäristökielellä sanottuna hiilivuotoja: lopetettava tuotanto uhkaa siirtyä sinne missä päästöjen vähentäminen ei toistaiseksi ole pakollista. Silloin päästökaupan tavoite ei toteutuisi eikä maailma tulisi paremmaksi.
"Taakanjako kohteli Saksaa, Britanniaa, Tanskaa ja Ranskaa melko lempeästi, ja Ruotsia, Alankomaita, Belgiaa, Suomea ja Portugalia melko ankarasti. On huomattava, että tämä on vastoin intuitiivista ennakkokäsitystä, joka voi syntyä arvioimalla taakanjaossa lueteltua suhteellista vähennysvelvoitetta. Saksalle on annettu suurin suhteellinen vähennysvelvoite (- 21 %) ja Portugalille alhaisin (lupa lisätä 27 %)", tutkimuksessa todetaan.
Suomen tiukka linja olisi perusteltu vasta erittäin voimakkaan tulonjakotavoitteen kannalta – jos ajatellaan, että "rikkaan" Suomen yritysten tulisikin tukea "köyhän" muun Euroopan yrityksiä. Mutta tällaisia tavoitteita varten EU:ssa on koko joukko transparentimpia ja tehokkaampia välineitä aina jäsenmaksujen määräytymisperusteista erilaisiin tukimahdollisuuksiin. Miksi siis päästöjen vähentämistoimissa tulisi pyrkiä samalla tulonsiirtoihin Suomesta muihin maihin?
Aivan viime aikoina päättäjät Euroopassa ovat havahtuneet päästökaupan välillisiin vaikutuksiin, joiden arvioidaan olevan välittömiäkin dramaattisemmat. Sähkön markkinahinta kohoaa päästölupien myötä ja heikentää energiaintensiivisen eurooppalaisen teollisuuden kilpailukykyä globaaleilla markkinoilla, samalla koko Euroopan kilpailukykyä. Lissabonin strategiasta tulee yhä paperisempi.
Suomi hävinnee työpaikkoja päästökaupan vuoksi, samoin tekee Eurooppa. Ja jos parhaat ottavat tappion ja saastuttajat pärjäävät, tappion kärsii ennen muuta ympäristö. Poliitikkojen kovin haaste olisi saada suuret osapuolet uhrauksiin yhtä aikaa.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen.
Ulkopolitiikka, Maaliskuu 2004
