Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola hämmästelee vihreiden käyttämää retoriikkaa ilmastomuutospolitiikan yhteydessä. Keskeisten talouden etujärjestöjen leimaaminen takinkääntäjiksi saa jo miltei freudilaisia piirteitä. Herää kysymys, ovatko vihreät sittenkään halukkaita ilmastomuutoksen hillitsemiseen, vai pelkkään vihreään populismiin.
Ilmastomuutos on uhka, joka on otettu Suomessa vakavasti ja otetaan edelleen, eivätkä vihreät voi omia huolta itselleen. Mutta nyt on keskusteltava keinoista sen torjumisessa, ja juuri tästä päästökauppakeskustelussa on kyse. Kioton mekanismit ovat osoittautuneet vuosi vuodelta epäonnistuneemmaksi ohjauskeinoksi, joka tuottaa ei-toivottuja, ympäristön ja kestävän kehityksen kannalta väärään suuntaan ohjaavia vaikutuksia. Näistä pahin on hiilivuoto, tuotannon siirtyminen globaalissa taloudessa sinne, missä päästörajoituksia ei ole. Niitä ei kukaan osannut ennakoida riittävästi.
Tämän vakavan keskustelun vihreät käyttävät nyt laskelmoiden oppositiopolitikointiin vaikka kaikki huomio pitäisi kiinnittää siihen, miten suuntaa voidaan nopeasti muuttaa suotuisammaksi ympäristölle. Asia on liian vakava halpahintaiseen populismiin, jota edustaja Satu Hassi harjoittaa antamalla väärää tietoa mm. teollisuuden ja ay-liikkeen suhtautumisesta Kioto-prosessiin ja Suomen tavoitteen helppoudesta. Toisaalla hän omissa kirjoituksissaankin mainitsee teollisuuden ja ay-liikkeen pitäneen aikanaan kansallista taakanjakoamme tolkuttomana, toisaalla hän on nyt väittänyt kyseisten tahojen kääntäneen takkinsa, Korhola hämmästelee.
Tosiasia on, että Suomen itselleen neuvottelemaa tavoitetta on teollisuus, ay-liike ja monet muut tahot pitänyt koko ajan vääränä. Myös Suomen oma EU-ministerivaliokunta velvoitti aikoinaan (20.3.98) ministeri Haaviston neuvottelemaan Suomelle 2-numeroista tavoitelukua.
Korholan mukaan Suomen ahdinko EU:n sisäisessä päästökaupassa johtuu ennen muuta väärästä kansallisesta tavoitteesta, jonka seurauksena maailman puhtain teollisuus joutuu maksamaan laskun kahteen kertaan, ensin investoidessaan parannuksiin, sitten päästökaupan muodossa. Globaaleilla markkinoilla hyödyn saavat ne, joita päästörajoitukset eivät koske. Niinpä ajatus Saastuttaja maksaa muuttuu huonosti valmistellun päästökaupan seurauksena Saastuttajalle maksetaan periaatteeksi.
Kansainvälisten puolueettomien tutkimusten mukaan Suomen tavoite on liian tiukka, jos asiaa tarkastellaan ympäristön edun ja tehokkuuden kannalta. (Mm. Leuvenin yliopisto, 2002)
Korhola huomauttaa, ettei edes Osmo Soininvaara näytä tuntevan päästökaupan ongelmakohtia, kun hän pitää sitä keinona auttaa kehitysmaita hyppäämään teollistumisvaiheen ohi ja kannustaisi niitä investoimaan suoraan säästävään teknologiaan.
Tämä on toiveajattelua nykysääntöjen päästökaupassa, jossa kehitysmaat ovat vapaita rajoituksetta kasvattamaan päästöjään. Se tekee ne houkuttelevaksi investointikohteeksi kansainväliselle suurpääomalle, jonka ei kehitysmaissa tarvitse välittää päästörajoituksista. Tätä on hiilivuoto ja vihreän ajattelun paradoksi: päästöt asukasta kohden Suomessa kyllä laskevat mutta asukasta kohden maailmassa nousevat huimasti, Korhola sanoo.
Oma kysymykseni vihreille on: kun paperia ja terästä maailmassa kuluu, missä ne pitäisi tehdä? Suomessa, jossa ne tehdään maailman puhtaimmin, vai maissa, jossa vastaavaa sääntelyä ei ole?
