Poliittisen tehtäväni alkaessa tein vakaan päätöksen olla puhumatta julkisuudessa kahdenlaisista kokemuksista, uskonnollisista ja sänkykokemuksista. Molemmista minulla on havaintoja, ja sangen suuren arvonkin osaan niille antaa. Näihin alueisiin medialla on kuitenkin outo, vääristävä vaikutus: lopputulos on yleensä halpa ja irvokas, vaikka alunperin oltiinkin kuin taivaassa.
Eräs lukemani uutinen saa minut silti raottamaan sänkykamarin ovea. Viime aikoina jotkut työnantajat ovat työntekijänsä parasta ajatellen tarjonneet autoedun sijasta sänkyetua. Ajatus on kaunis. Sänky ei juurikaan saastuta ilmaa, sen ylläpitokustannukset ovat alhaiset ja parhaimmillaan sen sopiva käyttö lisää hyvinvointia ja työssä jaksamista.
Elleivät Suomessa myytävät patjat olisi liian pehmeitä.
Pehmeän patjan paradigma alkoi ilmeisesti vesisängyistä. Kun niistä päästiin eroon, hyllyvyys ja upottavuus jäi silti ohjenuoraksi. Nyt kaupoista on yllättävän vaikea löytää jämäköitä patjoja. Niitäkin, joita markkinoidaan kiinteinä tai ekstrakiinteinä, ympäröi paksu vajottava kerros.
Uppopatja saattaa sopia joillekin ihmisille, mutta heikkoselkäisen se nujertaa. Minä kuulun heihin. Siviilissä olen terve, jos vain urheilen tarpeeksi ja nukun hotellimaisen kiinteällä patjalla. Mutta tuon yhdistelmän laiminlyönti saattaa tuskaiseen kierteeseen, sillä jos selkä tulee liian kipeäksi, ei voi urheilla, mistä seuraa selän kipeytyminen.
Parisen vuotta sitten patjani jouset alkoivat tuntua väsähtäneiltä, ja lentokoneessa istuminen rasitti selkää lisää. Sänkyliikkeessä minuun teki suuren vaikutuksen ergonominen nukkuma-asentomittaus, josta myyjä heti pystyi päättelemään ristiselän vaivat ja vasemman polven aristuksen. Totta: laskuvarjohyppelyn jäljiltä oli pitänyt leikata vasemman kierukka.
Koska diagnoosi oli niin oivallinen, oletin että mittatilauksena tehty patjakin sitä olisi. Ensimmäisen yön jälkeen en päässyt sängystä ylös. Konttasin puhelimeen, jossa neuvottiin totuttautumaan patjaan. Mutta ongelmani oli jatkuva matkustelu, mikä ei tarjoa tilaisuutta totutteluun. Ystävällinen myyjä tuli säätämään kahdesti patjaa uuteen uskoon, lopulta "superkovaksi". Vaan sekin oli hyllyvän pehmeä, ja takapuoli vajosi syvälle sänkyyn. Siirryin nukkumaan lattialle superlonin päälle.
Oli pakko kokeilla toisenlaista patjaa, toisesta liikkeestä. Mutta iloa ei kestänyt kauan, kiinteinkin oli liian löysä. Mentiin kolmanteen liikkeeseen, ja koska siellä haukuttiin ensimmäistä liikettä, toivoni kasvoi. Taas kolme eri versiota ostetusta patjasta, mutta liian pehmeitä. Ostettiin neljännestä liikkeestä kahdeksas, väliaikainen.
Selkä oli lopulta tulessa ja mietin jopa, voinko jatkaa euroelämää siinä kunnossa. Usko olisi jo loppunut ilman kokemusta kiinteistä hotellipatjoista, jotka tuottivat helpotusta kivun ja unettomuuden keskellä: en ollutkaan kuvitellut kaikkea, sopivia patjoja on olemassa.
Aikamme kliseitä on sen toteaminen, ettei kärsimys jalosta. Mistähän sekin tiedetään? Kipua kärsinyt voi ainakin katsoa ympärilleen lempeämmin: ehkä tuokin tuossa pimahtelee hyvästä syystä. Hän myös ymmärtää, että kipu voi olla kuin jatkuvaa sarjatulta, se voi vangita ihmisen ja tehdä hänestä hetkessä avuttoman lapsen. Miksei tämä jättäisi jälkiä tapaan katsella maailmaa ja sen menoa?
Se oikea löytyi yhdeksän kuukauden kierteen jälkeen – Etolasta. Moninkertaisesti kalliimmat patjat annoin parempiselkäisille ystäville ja sukulaisille. He ovat nauttineet, niin minäkin. Alkoi autuas nukkuminen.
Uutislehti 100, 06.06.2002
