Europarlamentti hyväksyi marraskuun täysistunnossa muutosesitykseni, jonka mukaan turve luokitellaan uusiutuvien energialähteiden joukkoon vuotuisen kasvunsa osuudelta. Päätös liittyi mietintöön, jossa käsiteltiin uusiutuvan energian osuutta sähköntuotannossa. Koska päätös on herättänyt runsaasti huomiota – olen saanut toisaalta onnitteluja ja toisaalta minulle on ehdotettu vuoden ympäristörikollisen titteliä – on syytä selventää taustoja.
Parlamentin päätös ei ottanut kantaa turpeen energiatuotannon lisäämiseen tai vähentämiseen sen enempää kuin sen energiaverotukseenkaan. Näistä asioista voi jokainen jäsenvaltio – käytännössä Suomi, Ruotsi ja Irlanti – päättää harkintansa mukaan itse. Suomen velvoitteeksi tuli kuitenkin varmistaa se, että uusiutuvien energiamuotojen osuus sähköntuotannostamme on 35 prosenttia. Ilman turvetta tämä on vaikeata.
On tärkeää huomata, että päätöslauselmassa tähdennetään turpeen luokittamista uusiutuvaksi energialähteeksi siltä osin kuin se vuosittain uudistuu. Muotoilu ei siis anna mahdollisuutta kajota pääomaan, mutta sallii vuotuisten korkojen hyödyntämisen.
Turpeen uusiutuvuus on kiistaton biologinen tosiasia. Turvetta syntyy jatkuvasti suokasvien yhteyttämisen ja kariketuotannon kautta. Sen synty on perusteiltaan täysin samanlaista kuin muidenkin kasviperäisten biomassojen, esimerkiksi puun. Turvekerroksen muodostumiseen tarvittava aika on kuitenkin erilainen. Suomalaisilla soilla turvetta kerrostuu keskimäärin 0.5 millimetriä vuodessa; nuorilla soilla kasvu voi olla huomattavasti nopeampaa. Energiataloudellisesti hyödynnettävän turvekerroksen syntyyn kuluu joka tapauksessa tuhansia vuosia.
Hiljattain valmistuneen puolueettoman tieteellisen selvityksen mukaan (ns. kolmen viisaan miehen raportti, KTM:n tutkimuksia ja raportteja 20/2000) turve tulisi erottaa varsinaisista fossiilisista polttoaineista, kuten kivihiili ja öljy, joiden muodostumiseen kuluu miljoonia vuosia. Syntytapansa ja uusiutuvan luonteensa mukaisesti turve on luettavissa biomassapolttoaineiden joukkoon.
Kun kuitenkin tiedetään, että turve kerrostuu hitaasti ja sen poltosta aiheutuu hiilidioksidipäästöjä, mihin parlamentin päätöstä ylipäänsä tarvittiin? Oli annettava mahdollisuus osoittaa, että turpeen energiataloudellinen käyttö voi sittenkin olla pienempi paha kuin öljyn tai kivihiilen hyödyntäminen ja se saattaa kilpailla esimerkiksi puuhakkeen kanssa ympäristövaikutusten suhteen. Tämä perustuu mm. soiden kaasuvaihtoa koskeviin uusiin tutkimustuloksiin, joiden mukaan luonnontilainen suo ei välttämättä ole kasvihuoneilmiötä hillitsevä elementti.
Syvällä suon hapettomissa kerroksissa tapahtuu hajoamista, jonka tuloksena suohon varastoitunut hiili vapautuu ilmaan metaanina. Hiilidioksidia yli 20 kertaa voimakkaamman kasvihuonekaasun, metaanin, runsas tuotanto on tyypillinen kaikille suoekosysteemeille ja peittää alleen soiden hiilensidonnan kasvihuoneilmiötä jaruttavan vaikutuksen. Maassamme on hiljattain tehty useampikin väitöskirjatyö, joiden mukaan onnistunut suo-ojitus ja metsitys vähentävät ratkaisevasti metaanipäästöjä ja lisäävät turvemaiden vaikutusta hiilen nieluina.
Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC on määritellyt turpeen ilmastovaikutuksiltaan fossiilisten kaltaiseksi polttoaineeksi, jonka hiilidioksidin päästöt tuotettua energiayksikköä kohti ovat vielä suuremmat kuin kivihiilen. Tästä syystä turvetta on pidetty erityisen epätoivottavana energialähteenä.
Luultavaa kuitenkin on, että IPCC joutuu tarkistamaan käsityksiään uusimman tutkimuksen valossa, vaikka arviot soiden käytön globaaleista vaikutuksista vielä ovatkin epätarkkoja. Soiden ojittamista kannattaa vastustaa monesta muusta syystä, mm. biodiversiteetin ja arvokkaan luontoelementin säilyttämisen vuoksi, mutta ilmastomuutosargumentti on nyt uhanalainen.
Kioton sopimuksessa turpeenpolton päästöt on luettu Suomen päästötaakkaan. Sitä vastoin puunpolton päästöjä siihen ei lueta, koska puuhun sitoutunut hiili vapautuisi joka tapauksessa puun lahotessa.
Turvetta olisi syytä arvioida vastaavasta näkökulmasta. Saatua energiayksikköä kohti puu ja turve tuottavat suunnilleen saman verran CO2-päästöjä. Jos puunpolton "päästösynnin" sovittaa uusiutuminen ja toisaalta se, että lahotessa haitta olisi suurempi, voisi turvepolton sovittaa se, että parhaimmillaan kyse on metaanipäästöjen hillitsemisestä. Tästä esimerkkinä maatalouskäyttöön ojitetut suot sekä metsätaloudelliset hukkaojituskohteet, jotka ovat metaanilähteitä ja joiden hiilivaranto on jo osin tuhottu.
Suomessa turvetuotannon piirissä on noin 0.5 % maamme soista ja koko pohjoisella havumetsävyöhykkeellä vain noin 0.1 % suoalasta. Meillä luonnontilaisten ja ojitettujen soiden yhteenlaskettu hiilen sidonta nykyisellään kompensoi turpeen poltosta aiheutuvat päästöt. En ole ehdottanut ainuttakaan luonnontilaista suota turpeen tuotantoon. Korjuu tulisi kohdistaa maatalouteen muutetuille suopohjille tai epäonnistuneille metsäojitetuille soille – mikä pitkälti onkin käytäntö jo nyt. Virheojituksia tehtiin aikanaan paljon, ja juuri nämä kohteet ovat kasvihuonepäästöjen kannalta ongelmallisia: yhtäältä niistä vapautuu metaania, toisaalta niiden kasvillisuuteen sitoutuu hiiltä vain vähän.
Kannatan lämpimästi aurinko-, tuuli- ja aaltoenergian maksimaalista hyödyntämistä. Samalla on hyvä muistaa, että kotimainen turve on selkeästi öljyä ja hiiltä parempi vaihtoehto.
Eija-Riitta Korhola
Kirjoittaja on Europan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen.
Helsingin Sanomat, kirjoitus, Marraskuu 2000
