EU:n laajentumiskeskustelu on selvästi muuttanut sävyään viimeisen puolen vuoden sisällä; nyt tunnustetaan yleisesti, että esillä on kriisi. Viimeisin signaali keskustelumuutoksesta on parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan, saksalaisen Elmar Brokin täysistunnossa esittämä ajatus Euroopan talousalue (ETA) -tyyppisen ratkaisun ottamisesta käyttöön niiden jäsenkandidaattien kohdalla, jotka täyttävät edellytettyä hitaammin ns. Kööpenhaminan kriteerit. Brokin mielestä näille olisi tarpeen mahdollistaa osallistuminen sisämarkkinoihin jo ennen täysjäsenyyttä.
Kun itse esitin toukokuussa kyselytunnilla samansuuntaisen ajatuksen laajentumiskomissaari Verheugenille, mies tulistui ja totesi tällaisen spekuloinnin olevan kerta kaikkiaan menneen maailman ratkaisu: hakijat haluavat kaiken, vähittäinen lähentyminen ei niille kelpaa eikä sitä tulla myöskään tarjoamaan. Myöhemmin selitin Verheugenille tarkemmin ajatukseni ETA-sopimuksen kaltaisesta järjestelystä, joka toimisi ikään kuin hautomona uusien hakijamaiden kohdalla matkalla kohti täysjäsenyyttä, ei sen korvikkeena. Verheugenin vastaus oli jo leppyneempi, hän tunnusti ETA-mallin edut mutta pysyi linjassaan: "Peruskehyksen muuttaminen – edes ehdottamalla välivaihetta – herättäisi vääjäämättä epäilyjä Unionin sitoutuneisuudesta tavoitteisiin, jotka se on itselleen asettanut. Ja mikä pahempaa, on riski että hakijamaat näkisivät tämän luottamuksen puutteena, ja se voisi johtaa jäsenyysvalmistelujen hidastumiseen", hän kirjoitti 9. kesäkuuta päivätyssä kirjeessään.
Oma tarkastelukulmani liittyi etenkin ympäristölainsäädännön alueen ongelmiin. Jos täysjäsenyys myönnetään nopealla aikataululla, se todennäköisesti merkitsisi pitkiä siirtymäaikoja ympäristöacquis´n täytäntöönpanossa. Tämä on etenkin jäsenmaiden yritysten suuri huolenaihe, koska kilpailutilanne vääristyisi. Täysjäsenyys voisi merkitä kiusausta ajatella, että asiat olisivat nyt kunnossa – tämä taas voisi sementoida kilpailuvääristymän pitkäaikaiseksi.
Toisaalta myös hidas tahti olisi ongelma. Vuosia kestävä jäsenyysneuvottelu hakijamaiden kanssa voisi olla kohtalokkaasti EU:ta jäykistävä. Miten EU kykenee sopeuttamaan maat olemassaolevaan, siis "eiliseen" lainsäädäntöönsä ja samanaikaisesti joustavasti reagoimaan itse toimintaympäristössään tapahtuviin muutoksiin, kuten globaali talous, Venäjän kehitys ym.? Kandidaattien turhautuminen on todellinen riski sekin.
Tästä jännitteestä syntyy ETA-mallin mielekkyys, koska se palkitsee hakijaa jo pyrkimisvaiheessa. Se merkitsisi voimakkaampaa sitoutumista EU-lainsäädännön implementointiin kuin nykyisin EU:n ja hakijamaiden välillä olevat sopimukset kumppanuudesta lähentymisessä.
ETA pitää sisällään 1. pilarin asioita eli sisämarkkinakysymyksiä. Se antaa hakijamaiden elinkeinoelämälle pääsyn sisämarkkinoille, nuorisolle ja tieteelle oikeuden vaihto-ohjelmiin, mutta toisaalta ei velvoita EU:ta laajentamaan maataloustukijärjestelmäänsä näille maille. Näin ETA-malli mahdollistaisi myönteisen impulssin ennen muuta hakijamaiden talouksille – nehän tarvitsevat kasvua saattaakseen yhteiskuntansa liittymiskuntoon – mutta myös EU:n kansantaloudelle: sisämarkkinoiden kasvaessa vienti ja työllisyys kasvavat myös. ETA-sopimus voisi olla hautomo, jossa sikiöt kypsyvät omaan tahtiinsa, kuitenkin varmasti kypsyen. Itse asiassa on arvioitu, että laajentumisen kustannuksista (keskusteluissa esitetty, luultavasti liian pieni, arvio on 90 mrd euroa tai n.3% EU:n bkt:sta) talouskasvun kautta voisi kuittaantua jopa 2/3 – ja ETA-mallissa varmasti enemmän. Jo nyt kun lähentymissopimukset ovat voimassa, EU:n ja hakijamaiden välinen kauppatase on EU:lle selvästi ylijäämäinen.
Velvollisuuksien puolella kaikki EU:n ympäristölainsäädäntö kuuluu "acquis communautairen" piiriin, joka ETA-maan on implementoitava. Siten ekologinen tavoite tulee nopeimmin täytetyksi ja kilpailunäkökohdasta estetään ympäristöä pilaava halpatuotanto hakijamaissa.
Tämä olisi tärkeätä myös poliittisen säätelyn näkökulmasta, kun kyseessä ovat hyvin hauraat yhteiskunnat. Itäisen Keski-Euroopan markkinoiden on sanottu olevan lähentymissopimusten avulla niin avoimia, että läntiset liikemiehet voivat itsekkäästi kysyä, mihin laajentumista tarvitaan. Vastaus on: acquis´n implementointiin. Jos markkinat avataan – edes rajoitetusti – ilman sosiaalista ja ekologista säätelyä, ei mikään suojaa hakijamaiden kansalaisia sosiaalista ja ekologista dumppausta vastaan. Viime kädessä tarvitsemme myös itse suojaa sitä vastaan. ETA-mallin mielekkyys perustuu juuri ajatukseen, että yrittäminen palkitaan "on-line"; edut ja vastuut käsikädessä.
Laajentumisen tulisi olla pedagoginen haaste kaikille osapuolille. Liittymisen ollakseen mielekästä tulisikin tapahtua portaittain – sitä mukaa lähemmäs todellista jäsenyyttä, kun ehdot täyttyvät. Esimerkiksi hallinnollinen kyky valvoa ja toimeenpanna käytännössä acquis ei liene mahdollista ellei jäsenmaiden talouskin kehity.
Verheugen on oikeassa siinä, että välivaihe ei saa olla ikuinen eteishalli, josta ei edes ole ovea paremmalle puolelle. Suunnilleen tätä merkitsisi se malli, jota äskettäin esittivät senioripoliitikot Valéry Gisgard d´Estaing ja Helmut Schmidt. He esittivät Nato-jäsenten Puolan, Unkarin ja Tsekin täysjäsenyyttä EU:ssa, muiden jäädessä ETA-sopimuksen turvin harmaalle vyöhykkeelle Unionin ja Venäjän väliin.
Jäsenyyteen johtava ja samalla palkitseva ETA-malli puolestaan olisi hedelmällinen myös kansalaismielipiteen vuoksi: kun jo ennen varsinaista liittymistä tulee esiin kansantalouden kannalta myönteisiä hedelmiä, se luo pohjaa myös laajentumisen mahdollisimman suurelle oikeutukselle sekä jäsen- että hakijamaissa.
Nyt pitäisi siis keskustella liittymisen välineistä ja tarvittaessa tarkistaa nykyisiä lähentymissopimuksia niin, että ne palkitsevat selkeämmin. Laajentumiskriisi ei ole kenenkään etu.
Suomen Kuvalehti, 27.10.2000
