Kahdeksankymmentäluvun alussa filosofian luennoilla tohtori Esa Saarinen näki paljon vaivaa yrittäessään valaista meille opiskelijoille eksistentialismin aatetta. Luentosalit täyteen keräävä nahkahousuinen opemme ammensi esimerkkinsä usein miesten ja naisten välisestä rakkaudesta. (Tämä tapahtui tietenkin aikana ennen kuningatar Pipsaa, josta sittemmin tuli meille vankkaa oppimateriaalia.)
Kerran Saarinen otti esimerkin helvetinkin puolelta. Se koski ihmisen radikaalia vapautta päättää itse omista arvoistaan, jopa kärsimyksen edessä. ”Jos sä oot helvetissä ja piru pistää sua hiilihangolla takapuoleen, sä oot itse vapaa päättämään, että tästä lähtien juuri tää on kivaa.” Me nuoret ja terveet teimme muistiinpanoja suuremmin älähtämättä. Ja Saarisen kunniaksi on sanottava että käsitimme teoriassa aivan erinomaisesti, kuinka suureen vapauteen ihmislapsi on eksistentialismin mukaan heitetty.
Kun vähän myöhemmin opin tietämään jotakin siitä, mitä on todellinen fyysinen kipu, helvettiesimerkki palasi usein mieleeni. Tätä hyvä opettajani ei tiennyt: kipu voi olla kuin jatkuvaa sarjatulta, se voi vangita ihmisen ja tehdä hänestä hetkessä avuttoman lapsen. Mitään ei voi päättää, kun ruumis on jo päättänyt kaiken.
Vain sen saatoin päättää, etten unohda tätä koskaan.
Viime vuosina Suomessa on moneen otteeseen kaipailtu arvokeskustelua. Se palauttaa aina mieleeni nämä opiskelumuistot: yhtäältä meillä on ihmisen rajaton luova mielikuvitus arvoja luomassa ja kyseenalaistamassa, toisaalta keskellämme aina niitä, joiden kovat kokemukset panevat kaiken teoretisoinnin naurettavaan valoon. Yhdelle arvokeskustelu voi olla hauska ajatusleikki, toiselle piinaa, kolmannelle viimeinen toivo. Yleinen väärinkäsitys on, että se olisi jotain juhlallista, jota erikseen täytyy käymällä käydä. Helposti jää huomaamatta, kuinka paljon sitä koko ajan tapahtuu.
Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua, jota käydään Euroopan vanhimman mielisairaalan, Lapinlahden kohtalosta: tuleeko siitä korkean tason virkistysalue vai saako se jäädä silleen. Ilmiselvää arvokeskustelua!
En väitä, että taloudelliset arvot johtaisivat aina kylmiin ja koviin ratkaisuihin. Tällä kertaa se riski on olemassa. Kyse ei ole suinkaan yhden hoitopaikan lopettamisesta ja sen muulla korvaamisesta – se olisikin helppoa. Mutta samalla, haluttiin tai ei, joudumme liikuttelemaan suuria symboliarvoja. Ja sellaisten olemassaolosta voi päättää yhtä vähän kuin äidinkielestään, ne vain yksinkertaisesti ovat. Ratkaisullaan päättäjät ottavat symbolisesti kantaa siihen, miten yhteiskuntamme kohtelee mielenterveyspotilaita.
Lapinlahti on symboli, joka muistuttaa meille, että ihminen on hauras ja haavoittuvainen. Se on muistutus, jonka arvoa on vaikea hinnoitella. Mitä sen unohtaminen maksaa?
Alueuutiset, Kesäkuu 2000
