Maailman vapaakauppaneuvottelujen uusi kierros, Millennium Round, aloitetaan 30. marraskuuta Seattlessa, Yhdysvalloissa. Edellisen, Uruguayn kierroksen tuloksena perustettiin Maailman kauppajärjestö (WTO) vuonna 1995. Siitä lähtien WTO on vaikuttanut merkittävästi kansallisiin ja EU:n päätöksiin. Erityisesti EU:ssa toteutettuja kuluttajan-, ja ympäristönsuojelutoimia on kyseenalaistettu WTO:n määräysten valossa; EU ja Yhdysvallat ovat kauppajärjestössä kiistelleet niin hormonilihasta, geenimuunnelluista organismeista (GMO), banaaneista, ansaraudoista kuin äänenvaimentimilla varustetuista lentokoneistakin.
Varsinkin kehitysmaat ja merkittävät kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet WTO:ta kehittyneiden teollisuusmaiden ja suuryritysten etuihin keskittymisestä. Kolme neljäsosaa WTO:n jäsenmaista on kehitysmaita, mutta kaikki tärkeät päätökset tehdään teollisuusmaiden ehdoilla. Järjestöä ei pidetä avoimena, eikä sen päätöksistä ole valitusoikeutta.
Ydinkysymys on, voivatko poliitikot enää asettaa tavoitteita, joilla ei tähdätä ensisijaisesti kaupallisiin etuihin. Voiko GMO-tekniikalla tuotetun tai hormoneilla höystetyn elintarvikkeen kieltää tai saako reilun kaupan kahvia suosia, jos ideologisesti se nähdään oikeaksi?
WTO:lle kirjoitettava valtakirja pitää mitoittaa niin, että kansaa edustavilla poliitikoilla on mahdollisuus toimia ja valvoa vapaakaupan vaikutuksia kansalaisten arkeen. Kaikkien parlamenttien tärkein tehtävä on kansalaisten luottamuksen synnyttäminen päätöksentekoon, myös WTO:ssa tehtäviin päätöksiin.
Vapaakauppa sinänsä ei ole huono tavoite. Eri maiden itsekkäitä taloudellisia etuja varjelevia, protektionistisia kaupan esteitä on syytä raivata. Samalla on kuitenkin oltava lupa rajoittaa kaupan vapautta silloin, kun kyse ei ole protektionismista, vaan ei-kaupallisten tärkeänä pidettyjen arvojen puolustamisesta. Terveys, puhdas ympäristö ja ihmisoikeudet eivät ole hyödykkeitä, eivätkä siksi sovi kauppatavaraksi WTO:nkaan pöytään.
Varovaisuusperiaate toimimaan
WTO on nähty ongelmallisena myös ruoan puhtauden ja laadun kannalta. Amerikkalaiset elintarvikejätit työntävät WTO:n tukemana tuotteitaan myös eurooppalaisille markkinoille. Osin ongelma on vain pienimuotoisen perinteisen elintarviketuotannon kilpailukyky, osin kysymys on myös todellisista terveysriskeistä.
EU suosii varovaisuusperiaatetta: esimerkiksi hormonilihaa tai geenimuunneltuja tuotteita ei pitäisi sallia, jos niiden vaikutuksia ei tunneta. Pelkona on kuitenkin, että oikeussalisankarit kääntävät varovaisuusperiaatteen protektionistisesti eurooppalaisia tuotteita vastaan. Amerikassahan joulupiparikin voi olla hengenvaarallinen tuote – ainakin kokonaisena nieltynä. Siksi EU tulleekin esittämään tarkkaa määrittelyä, mihin varovaisuusperiaatetta saa soveltaa. Rajaus olisi viisasta tehdä bioteknologian uusiin ja vaikutuksiltaan tuntemattomiin alueisiin silloin, kun niihin voidaan tieteellisin perustein olettaa liittyvän riskejä – vaikka täsmällistä ja mitattua tietoa ei vielä olisikaan.
WTO:n tarjottava oikeusapua
Varovaisuusperiaatteen käyttäminen protektionismin välineenä on väärin, mutta yhtä väärin olisi käyttää sitä silloin, kun kysymys on tuntemattoman tai tulevaisuuden pelosta.
Kiistakysymysten ratkaisu järjestössä on osoittautunut vaikeaksi. Vaikuttaa siltä, että eurooppalaisilla, kehitysmaista puhumattakaan, ei ole amerikkalaisia vastaan paljon mahdollisuuksia. Kolumbia ja Hollanti ovatkin ehdottaneet eräänlaisen WTO:hon erikoistuneen "oikeusaputoimiston" perustamista järjestön yhteyteen, jotta myös pienet tai köyhät maat voisivat saada asiantuntevaa neuvontaa WTO:ssa ajettavien asioiden hoitoon. Tällaista ehdotusta ovat kannattaneet mm. Norja ja Ruotsi.
Kaupan suhdetta ei-kaupallisiin tavoitteisiin pohdittava
Vapaakaupan luonteesta – missä tahansa voi valmistaa mitä tahansa, jonka voi kaupata minne tahansa – johtuu, että yritykset siirtävät tuotantonsa sinne, missä se on edullisinta. Hallitukset joutuvat palvelemaan suuryrityksiä yrittäessään pitää ne tyytyväisinä – ja maassa. Tämä merkitsee ay-liikkeen voiman hiipumista.
Kasvu ei enää automaattisesti luo työpaikkoja, sillä teollisuusmaiden työvoima joutuu kilpailemaan halpatyömaiden kanssa. Näissä kilpailuetu haetaan ammattiyhdistysoikeuksien puuttumisesta sekä mm. lapsityövoiman käytöstä. Äärimuodossaan vapaakauppa merkitseekin, että rikkaiden maiden köyhät tukevat köyhien maiden rikkaita; suurimmat voitot korjaavat monikansalliset suuryritykset. Siksi tarvitaan kansainvälistä, valtioiden rajat ylittävää yhteistyötä hillitsemään monikansallista yritystoimintaa.
Euroopan parlamentissa olen ehdottanut WTO:hon perustettavaksi erityistä työryhmää pohtimaan kaupan suhdetta ei-kaupallisiin tavoitteisiin. Työryhmä voisi harkita myös välineitä, joita
kansalaisjärjestöt ovat tarjonneet globaalin kaupan ongelmiin kuten Tobinin veroa tai ns. Good Corporate Citizenship-mallia.
Kansainväliset järjestöt tulisi saada toimimaan yhdessä niin, että yhtäällä sovitut periaatteet eivät tule vesitetyksi toisaalla. Tästä on orastavana alkuna kansainvälisen työjärjestön ILO:n ja WTO:n sihteeristöjen yhteistyö, jolla pyritään luomaan edellytyksiä myös sosiaalisesti kestävälle maailmankaupan järjestelmälle. Kaupan vapauttamiseen liittyvät edut on syytä alistaa niitä painavampina pidettäviin ulko- ja yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin ja arvoihin.
Helsingin Sanomat, vieraskynä, 02.11.1999
