Mitä nyt pitää tehdä – osa 2

   

Venäjän hyökättyä Ukrainaan on tullut ilmeiseksi, miten vaarallista energiapolitiikkaa olemme viime vuosikymmeninä harjoittaneet sekä Suomessa että EU:ssa. Vaarannamme paitsi omaa kansallista turvallisuuttamme, vahvistamme ja rahoitamme sotaa käyvää Venäjää. Olen kirjoittanut aiheesta parissa viimeisessä postauksessani, ja jatkan aiheesta pohdinnalla mitä tilanteen korjaamiseksi pitäisi tehdä. Osa on kriisiajan pohdintaa, osa pitemmän tähtäimen ajattelua.

Vaikka olemme Suomessa varsin yksimielisiä siitä, että riippuvuutemme Venäjältä tuodusta energiasta on vahingollista ja se on korjattava mahdollisimman pian, olemme jo hyvin hajalla siitä, miten asia tulee korjata. Se tuli selväksi eduskunnan kyselytuntia kuunnellessa. Viimeisenä kysymyksenä oli, miten vihreää siirtymää voitaisiin nopeuttaa. Ministeri Mika Lintilä vilautti nopeampaa tuulivoimaluvitusta. Se on erittäin ajattelematonta. 

Taustaoletuksena oli siis, että vihreä siirtymä olisi asiaa auttava ratkaisu. Itse väitän, että juuri se miljardi-investointeineen on ajanut meidät tähän pisteeseen, ja siksi ajatus, että tätä samaa vain lisää ja nopeammin, on ongelmallinen. On myös riskinä, että menemme ojasta allikkoon: kun vähennämme Venäjä-riippuvuutta, muutamme sen vain Kiina-riippuvuudeksi. Siinä tulikin mainittua kaksi demokratian ja ihmisoikeuksien ongelmamaata.  

Venäjä-riippuvuutta ei tule vaihtaa Kiina-riippuvuudeksi sähköntuotannon nimissä

Sähköstä suurin osa Suomessa tuotetaan jo nyt melko lailla päästöttömästi (ydinvoima, vesivoima ja puu/teollisuuden yhteistuotanto). Turve parantaa tilannetta merkittävästi yhdistetyssä sähkön ja lämmöntuotannossa, kunhan siihen ymmärretään palata. Tilanne paranee edelleen Olkiluoto 3 käynnistyksen myötä. Tuulimyllyjen lisärakentaminen lisäisi vain Kiina-riippuvuutta – generaattoreihin tarvitaan harvinaista neodybiumia, jota tuottaa lähinnä Kiina –  ja pyrkimys kai on kuitenkin omavaraisuuteen. Sähkön tuotannossa, joka siis on jo melko hyvällä tolalla, ei sen vuoksi pitäisi lisätä riippuvuutta Kiinasta. 

On lyhytnäköistä siirtyä Venäjä-riippuvuudesta Kiina-riippuvuuteen. Tarvitsemme ratkaisuja, joissa toimittajia löytyy monista maista. Siinä suhteessa ydinvoima on siten toistaiseksi paras vaihtoehto. Varsinkin jos pienten modulaaristen voimaloiden (SMR) tuotanto saataisiin länsimaissa liikkeelle. Aikaa siihen kyllä kuluu ainakin tämä vuosikymmen.

Ydinvoimaa, turvetta, yhteistuotantoa, taloudellista lukutaitoa

Voimme onnitella niitä rohkeita poliitikkoja, jotka 2000-luvun alkuvuosina sortuivat Greenpeacen moittimaan itsekkyyteen ja tekivät periaatepäätökset ydinvoiman puolesta. Nyt tarvitsemme OLK3 ja Loviisan laitosten käyttöajan pidennysten jälkeen vielä ainakin yhden ison laitoksen kyetäksemme nostamaan sähköomavaraisuuden riittävälle tasolle, sillä modulaaristen pienydinvoimaloitten aika on vasta 2030-luvulla. On sitten eri asia pohtia, minne se rakennetaan. Hanhikivi-hankkeen pysäytys on asiallisesti ja periaatteellisesti selvä mutta oikeudellisesti haastava. Toivottavasti siihen löytyy viisaus.

Turvetuotanto tulee käynnistää uudelleen. Turvevero pois, romutuspalkkio pois, huoltovarmuuskeskuksen varastot täyteen. Vaikkemme EU:n tasolla enää voisi kohdella turvetta uusiutuvana vuotuisen kasvun osalta, kuten europarlamentti aikoinaan päätti, meillä on kaikki syyt kotimaanpolitiikassamme kohdella sitä niin. Asiaa olen perustellut tarkemmin tässä kirjoituksessa. Tilanne auttaisi heti myös metsäteollisuuden toimintaedellytyksiä. Pienemmissä laitoksissa voi polttaa suhteessa enemmän turvetta, jotta voimme lopettaa venäläisen hakkeen käytön. Nuo kattilat kestävät ehdottomasti isomman määrän turvetta, mutta eivät isompaa määrää haketta. Ne muutokset, joita viime aikoina on tehty pienissä laitoksissa, ovat lisänneet hakkeen käyttömahdollisuutta mutta eivät poistaneet turpeen edellytyksiä. CHP:ta tarvitaan siis edelleen, mahdollisimman puhtaana.  Kivihiiltä tarvitaan varmuusvarastoihin ja tehoreserviin.

Tuulen säätövoimaksi tarvitaan pitkällä aikajänteellä lisää vesivoimaa sekä säädettävää pienydinvoimaa. Merkittävästi lisää sitä ei kuitenkaan kannattaisi rakentaa, kuten olen perustellut. Asiaa voisi perustella myös luontokadon näkökulmasta, johon aiheeseen palaan seuraavassa kirjoituksessa.  Esitin edellisessä postauksessani myös korjausta sähkömarkkinamalliin, jotta tuulivoimatuottaja osallistuisi aiheuttamiinsa keskeytymiskustannuksiin oikeudenmukaisesti.

Olemme hyvin eri tilanteessa kuin viime sodan aikana, jolloin sähköä tarvittiin kotitalouksissa käytännössä vain valaistukseen ja radion kuunteluun. Talot olivat joko puulämmitteisiä tai niissä oli talokohtainen keskuslämmitys. Silloin myös rikkoutuneet ikkunat olivat nykyistä pienempiä, ja ne oli suhteellisen helppo korvata pahvilla, jolloin jotenkin pärjättiin. Nykyisin emme ole varautuneet kaukolämmön katkeamiseen ja isojen ikkunoiden särkymiseen. Tulisi kiire evakuoida väestö maaseudulle, jossa taloissa sentään yleensä on edelleen puulämmitysmahdollisuus.

Tästä tullaankin sähköautoihin. Vähitellen aletaan ymmärtää, että akkusähköautot eivät ole toimiva ratkaisu paitsi turvallisuusongelmien mutta lisääntyvän Kiina-riippuvuuden (akkumateriaalit) suhteen.  Öljyriippuvuus tulee siis liikenteessä jatkumaan vuosikymmeniä. Siirtyminen muualta kuin Venäjältä tulevaan öljyyn nostaa tietysti hintaa, mutta se on vain hyväksyttävä. Suomen kohdalla turpeeseen perustuva diesel on tietenkin mahdollisus – periaatteessa saisimme kaikki tarvittavat liikennepolttoaineemme siitä. Toistaiseksi Euroopassa on vain lisättävä öljynporausta Pohjanmerellä ja Atlantilla, ja luultavasti suhtautumista liuskekaasuunkin tullaan pohtimaan uudelleen.

Kun sodan uhka, jopa tästä eskaloituvan kolmannen maailmansodan uhka on todellinen, se pitäisi ottaa kuolemanvakavasti. Siksi pidän yksipuolisen ilmastopolitiikan jatkamista juuri nyt vaarallisena, koska se ikävä kyllä heikentää meitä entisestään vahvistaen Venäjää ja Kiinaa. Kaikki ilmastopolitikan lisävelvoitteet tulisi nyt hiilineutraalisuustavoitteineen jäädyttää, sillä ne ikävä kyllä antavat kilpailijalle edun ja edelleen uhkaavat siirtää tuotantoa Euroopan ulkopuolelle. Jos jokin ei oikeasti kannata, tulisi vetää johtopäätökset.  Meillä ei ole enää varaa taloudelliseen lukutaidottomuuteen maailmanparannuksen nimissä – aidot parannukset kiinnostavat aina, mutta ei näennäinen toiminta. 

Share Button