Tarinani turpeen uusiutuvuudesta selittää, miksi nyt on tehty kansalaisaloite sen saamiseksi uusiutuvien listalle. Kerran niin meinasi käydä.
Marraskuussa 2000 Euroopan parlamentti hyväksyi turpeen uusiutuvaksi sen vuotuisen kasvun osalta. Strasbourgista äänestyksen jälkeen kotiin tullessamme kysäisin Heidi Hautalalta, mitä hän ajatteli päätöksestä. Täysistunnossa ei näy kuka on muutosesityksen tekijä, joten Heidi ei tiennyt minun osuuttani siihen. Heidi totesi, että se oli ovela veto ja tiesi kertoa ”varmalta taholta” tulleen tiedon, että kyseessä oli Vapon masinoima muutosesitys. Hän osasi nimetä jopa firman työntekijän, jonka kynästä se oli lähtöisin.
Minun oli pakko tunnustaa, että se muutosesitys oli omasta päästäni enkä edes ollut koskaan tavannut ketään Vaposta. Itse asiassa en edes tiennyt tuolloin, mikä Vapon (nykyään Neova) toimiala edes oli. Se selvisi vasta, kun sain kauniin kiitoskirjeen tuolta konsernilta, joka näkyi korjaavan turvetta. Se olikin ensimmäinen yhteydenotto heiltä.
Olin ympäristövaliokunnan jäsen ja teimme tuolloin ensimmäistä ns. RES-E-direktiiviä, joka koski uusiutuvien energialähteiden osuutta sähköntuotannossa. Silloinen uusin tutkimus toi esiin, että turve vaatii oman kategoriansa uusiutuvien ja fossiilisten väliltä: se on hitaasti uusiutuva biomassapolttoaine, ja kuten kaikki puutarhurit tietävät, se on myös biohajoava. Näin tapahtuikin, ja YK:n ilmastopaneeli vakiinnuttikin sille oman PEAT-kategorian 2006 uusiutuvien ja fossiilisten väliltä.
Turve on ollut Suomelle todella tärkeä energiavara. Se on ainoa merkittävä polttoaineemme, ja sitä on enemmän kuin raakaöljyä Norjalla. Periaatteessa olemme siis energiamahti. En kuitenkaan ajatellut muutosesitykselläni mitään massiivista käyttöä. Muutosesitykseni idea oli yksinkertainen: korjataan korot mutta ei kajota pääomaan. Suomessa turvetuotannon piirissä on ollut vain noin 0.75 % maamme soista ja koko pohjoisella havumetsävyöhykkeellä vain noin 0.1 % suoalasta. Energianlähteenä turve on silti ollut meille arvokas varanto, myös aluepoliittisista syistä. Turvesuot kasvavat vuosittain noin 40 TWh edestä, eikä puoltakaan ole käytetty.
Kun tein muutosesitykseni turpeen uusiutuvuudesta vuotuisen kasvun osalta; ”up to its annual increment”, ympäristöjärjestöt kuten Greenpeace lobbasivat sitä vastaan sanoen, ettei turve ole uusiutuvaa. Muistan vastanneeni heille, että muutosesitykseni on tässä suhteessa triviaali eikä heillä ole näin ollen mitään huolta. Jos se ei ole uusiutuvaa, ideallani ei ole merkitystä. Mutta jos voidaan osoittaa vuotuisen kasvun määrä, siltä osalta sitä kai voidaan pitää uusiutuvana.
Miksi se oli tarpeen? Niin kauan kuin ylipäätään jotain poltetaan energiaksi, turpeella on järkevä rooli, joka parantaa palamistulosta. Turpeen ja biopolttoaineiden yhteispoltto vähentää hiukkaspäästöjä ja estää kattilakorroosiota: useissa voimalayksiköissä käytetään turvetta yhdessä biopolttoaineiden, erityisesti puun kanssa, koska seospoltossa kattilan lämmönsiirtopinnat kestävät korroosiota paremmin kuin muita biomassoja poltettaessa. Noin 30 prosentin turvelisäys biomassapohjaiseen polttoaineeseen vähentää hiukkaspäästöjä jopa kolmannekseen.
Tuohon aikaan ympäristöjärjestöt kampanjoivat voimakkaasti puunpolton puolesta perustellen, ettei se tuota lainkaan CO2-päästöjä, ja vastaavasti turpeenpolttoa paheksuttiin sen suurten päästöjen vuoksi. Itse asiassa puun päästöt ovat turvettakin suuremmat, mutta linjaus perustui ilmastopaneelin määritelmiin, joissa puun koko elinkaari otettiin huomioon. Jos puuta ja turvetta poltetaan rinnakkaisissa polttokattiloissa ja molempien päästöt mitataan savupiipun päästä, puun CO2-luku on 109,6 g/MJ, turpeen luku on 106 g/MJ. IPCC:n sääntöihin viitaten Kioton pöytäkirja ja YK:n ilmastosopimus antavat anteeksi hiilidioksidipäästöt, jos ne tulevat jonkin elollisen, orgaanisen aineen polttamisesta. Oletus on, että kun aine kuitenkin joskus lahoaa, se päästää hiilidioksidia, joten on samantekevää, jos tämä tehdään polttamalla. Normaalisti puu- ja kasviaines hajoaisi hyvin hitaasti maaperään ja muuttuisi aikojen kuluessa kiinteäksi hiileksi.
Tein kyseisen turpeen uusiutuvuutta koskevan muutosesityksen soveltaen vastaavaa logiikkaa suonkasvun kokonaisuuden kannalta. Jos korjuu kohdennetaan tietynlaisiin runsaasti emittoiviin soihin, kasvihuonetase jopa paranee, ja silloin tehdyt toimet hyvittävät turpeen poltossa syntyneitä päästöjä. Esitin, että korjuu tulisikin kohdistaa suopelloille, maatalouteen muutetuille suopohjille tai epäonnistuneille metsäojitetuille soille. Juuri nämä kohteet ovat kasvihuonepäästöjen kannalta ongelmallisia: yhtäältä niistä vapautuu metaania ja typpioksiduulia, toisaalta niiden kasvillisuuteen sitoutuu hiiltä vain vähän.
Mitä sitten kävi? Ajatus turpeen uusiutuvuudesta kaatui kuitenkin neuvostossa tammikuussa 2001 Suomen sitä vastustaessa. Komission energiaosaston johtaja, joka vuosia oli vastustanut turpeen luokittelemista uusiutuvaksi, muutti tammikuussa 2001 kantansa, kun esittelin hänelle uusinta tutkimusta ja ideaa ”uusiutuva vuotuisen kasvun osalta”. Hän sanoi, että tämä muotoilu ratkaisisi ne ongelmat ja varaukset, joita komissiolla on ollut turpeen suhteen. Hän soitti toimistostani saman tien sille virkamiehelle. joka tuolloin vastasi RES-direktiivistä ja käski tutustumaan papereihini, sekä sanoi että komission ei pidä vastustaa parlamentin hyväksymää kantaa, mikäli neuvosto sen hyväksyy. Samalla hän sanoi, että olisi ”rikollista Suomelta olla puolustamatta” tätä muotoilua, kun ottaa huomioon kaiken sen lainsäädännön, mitä uusiutuvaa energiaa koskien olisi tulossa.
Miksi Suomi kaatoi sen? Yksi syy lieni siinä, ettei haluttu tilannetta, jossa turpeen status olisi erilainen EU- ja YK-tasolla. Silloin YK:ssa se vielä luokiteltiin fossiiliseksi. Toinen syy oli, että vihreillä oli ympäristöministerin salkku tuolloisessa Lipposen hallituksessa. He vihasivat ydinvoimaa ja turvetta yhtä paljon. Asia ratkaistiin kuitenkin Suuressa valiokunnassa, jonka toisessa äänestyksessä äänet menivät tasan, ja asian ratkaisi arpa.
Historia olisi siis voinut mennä toisin. Sillä olisi ollut valtava merkitys päästökaupassa.
Jos saisin päättää, en empisi yhtään. Niin kauan kuin mitään ylipäänsä poltetaan lämmöksi ja energiaksi, arvioin että noin vuoteen 2040 asti, Suomen etu on pitää turve mukana. Sen alasajo ei vähennä päästöjä niin merkittävästi, että kokonaisuus hyötyisi. Nyt se korvataan ulkomailta tuodulla hakkeella. Kauppataseemme heikkenee. Olemme yhteiskuntana haavoittuvampia huoltovarmuusnäkökulmasta. Enemmän perustelujani on tässä linkissä. Työllisyys kärsii, eikä ainoastaan turvetyöpaikkojen vuoksi. Turve vaikuttaa myös metsäteollisuuden kilpailukykyyn, sillä lisääntyvä hakkeenkäyttö heijastuu raaka-ainemarkkinoilla.
Nyt emme voi kotimaan päätöksillä muuttaa turpeen asemaa päästökaupassa, se juna meni jo. Mutta hyvä ja vastuullinen hallitus tajuaisi kokonaisuuden, ja tekisi turveverosta kiikkulaudan, joka seuraisi päästöoikeuksien hintoja ja muuttuisi tarvittaessa päästökauppakompensaatioksi. Kyse on turvallisuudesta ja taloudesta, isosta kuvasta.
Turve on yksi asia, joka havainnollistaa vihreän politiikan ristiriitaisuutta. Naiivin osaoptimoinnin vallassa maamme hyvinvointia ajetaan yksisilmäisesti alas, saavuttaaksemme mitä? Maineen? Se ei lämmitä talojamme eikä ruoki lapsiamme.
