Joskus kannattaa kiertää ympyräänsä toisin päin. Kävelen usein Töölönlahden ympäri, sillä parilla kierroksella siitä saa kasaan reilut 7000 askelta ja loput päivän tavoitteesta syntyy muuten lyllertäessä. Yleensä kävelen myötäpäivään, katse kiinnitettynä Töölönlahdelle, ja liian usein pimeän aikaan, havahduttuani ettei kasassa ole vielä tarpeeksi askelia sille päivälle. Tästä kaikesta kai johtuu, etten ollut koskaan ennen kiinnittänyt huomiota muistomerkkiin, joka on kävelytien vieressä Linnunlaulun lähellä. Se oli ollut yksinkertaisesti väärällä puolella.
Eilen kävelin vastapäivään ja valoisan aikaan, ja merkki osui silmiini. Itsekkyyden muistomerkki! Tosiaankin. Siihen oli listattu kaikki kansanedustajat, jotka vuonna 2010 olivat äänestäneet ydinvoimaluvan puolesta. Googlaamalla selvisi, että kyse oli Greenpeacen pystyttämästä muistomerkistä, jota tarvittaessa kuljetetaan eri tilaisuuksiin mutta joka on löytänyt vakipaikkansa tuolta. Se on jopa palkittu vuonna 2010 vuoden innovatiisimpana mediana Vuoden Huiput –gaalassa.
Näin aika muuttuu. Kului vajaat kymmenen vuotta, ja nyt muistomerkki on lähes nolo, ja nimet siinä näyttäytyvät aika rohkeina: ihmisinä, jotka uskalsivat äänestää yleisen mielipiteen painostuksesta huolimatta. Kun nyt Olkiluoto kolmonen on saanut käyttöluvan, se merkitsee käynnistyessään Suomen suurinta yksittäistä ilmastotekoa. Se tarkoittaa, että tuolta yhdeltä saarelta tulee Suomen sähköstä noin 30 %, ja samalla saarella hallitaan myös polttoaineen loppusijoitus. Myös ilmanlaadun kannalta saavutus on tärkeä. Olkiluodon rakentaminen perustuu vuoden 2002 päätökseen eduskunnassa. Sekin porukka ansaitsisi oman muistomerkkinsä.
”Itsekkyyden muistomerkistä” voi myös nähdä sen, että vihreiden parissa ydinvoimalle on sanottu vuosikymmenten ajan ehdoton yksimielinen ei. Kun siinäkin puolueessa jotkut nuoret ajattelevat asiasta nykyään toisin, voi vain todeta, että muutos on iso. Arvostan kykyä päivittää näkemystä, sillä ydinvoimakielteisyys on kuulunut liikkeen pyhään perustaan ja synnyttänyt koko liikkeen. Muistan kun joskus vuonna 2002 väittelin radiossa Oras Tynkkysen kanssa ydinvoimasta. Keskustelun aluksi totesin, että olisi reilua kuulijan kannalta kertoa nyt heti, jos hän ei saa muuttaa mieltään ydinvoimasta menettämättä oikeuttaan olla vihreä – itse olin muuttanut kertaalleen ydinvoimakantani ja olin edelleen vapaa sen tekemään, jos argumentit olisivat hyvät. Oras ei vastannut vaan vaihtoi aihetta.
Tänään tasan kahdeksan vuotta sitten tsunami iski Japanin rannikolle ja teki mittavaa tuhoa. Ihmisiä kuoli kymmenin tuhansin, tiet, sillat ja rakennukset romahtivat. Kun se iski myös Fukushima Daichin reaktoreihin, moni luuli, että se olisi ydinvoiman loppu. Mutta itse asiassa ydinvoimalat osoittautuivat turvallisiksi äärimmäisessä testissä. Monelle se oli syy alkaa luottaa ydinvoiman turvallisuuteen. Kukaan ei kuollut säteilyyn. Kuitenkin esim. Greenpeace sotki viestinnässään tietoisesti tsunamin kymmenet tuhannet uhrit Fukushimaan. Kuvaan syntyneitä tunnelmia Euroopan parlamentissa blogissani Pitkitetty orgasmi. Ja vielä kaksi vuotta sitten Greenpeace uutisoi, että Fukushiman säteily on tasolla, joka on vaarallinen, vaikka Suomessa luonnollinen taustasäteily ylittää sen monin paikoin.
Siitä puheen ollen, kuten Kaj Luukko blogissaan sen tuoreeltaan sanoi, myös itsekkyyden muistomerkki säteilee maaperämme lailla. Graniitista tehdyssä patsaassa on noin 12-40 grammaa uraania. Suosittelen tekstiä. Luukko ennusti, että 20 vuoden kuluessa itsekkyyden muistomerkki voikin muuttua edistyksellisyyden muistomerkiksi. Mitä ihmiset silloin ajattelevat tämän päivän ympäristönsuojelusta, joka teki kaikkensa estääkseen potentiaalisimman päästöttömän energiamuodon käyttämisen?
