Tarina siitä, mikä vihreässä aatteessa on ongelma:
Komission energiaosaston korkea virkamies oli vienyt Greenpeacen vaikuttajia paikan päälle erästä jätteenpolttolaitosta katsomaan. Ympäristöväki myönsi, että siistiä jälkeä totta tosiaan tulee. Jätekasa pienenee ja energiaa saadaan tilalle. ”Mutta ei tämä näin helppoa saa olla”, he sanoivat. ”Jätteen syntyä pitää ehkäistä, eikä sitä tehtäisi, jos hommasta tulee näin rattoisaa.”
Tämä tapahtui joskus kaksituhatluvun alkuvuosina, melkein parikymmentä vuotta sitten.Kirjoitin siitä jo silloin, tuoreeltaan.
Samaan lauseeseen olen törmännyt sen jälkeen aika monta kertaa: ”ei tämä näin helppoa saa olla”. Sillä on torpattu monet hyvät innovaatiot, ja estetty sekä tehokas päästöjen vähentäminen että ympäristön suojelu. Tekniset ratkaisut eivät ole kelvanneet, koska ne vaikuttavat liian vaivattomilta. Pakko sanoa, että siitä tulee mieleen pietistinen yltiöhurskaus: katumuksen tulee olla syvää ja siinä pitää piehtaroida. Riitti ja synkistely kiinnostavat, ratkaisut eivät niinkään.
Yritän kuluvana keväänä perustella ilmastovaaleja koskevassa sarjassani, miksi vihreän aatemaailman ilmastoratkaisut ovat usein vahingollisia itse ympäristöasian kannalta. Kyse ei ehdottomasti ole ihmisistä eikä puolueestakaan, eikä varsinkaan henkilökemiallisista hankauksista. Minulla ei ole mitään näitä ihmisiä vastaan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten määrittelin itsenikin lähes vihreäksi ja jopa kolumnoin viisi vuotta Vihreään Lankaan. Vasta europolitiikka pakotti minut arvioimaan uudelleen, mitä kaikkea olen huomaamattani niellyt ajan hengen muodossa.
Olin onnekas, koska olin tehnyt teoreettisen filosofian gradun ja lisensiaattityön tekniikan kehityksestä. Tutkin erityisesti erään ranskalaisen teknopessimistin, Jaqcues Ellulin, näkemystä tekniikan olemuksesta. Vuosikausia pidin häntä esikuvana, jonka näkemys oli helppo omaksua ja toistaa. Onneksi filosofinen metodi pakotti sentään ottamaan huomioon ne muutkin näkemykset, perusteluineen. Se sai minut lopulta huomaamaan ja tunnistamaan sen pinnallisen teknologiavastaisuuden, johon aikakautemme suuri aate, vihreys nojaa.
Tämä teknologiavastaisuus tekee vihreästä aatteesta jopa vaarallisen. Vaarallisen siksi, ettei se voi tarjota oikeasti mitään tulevaisuutta maailmalle, jossa energian ja ravinnon tarve vain kasvaa. Visio tarjoaa vain köyhyyttä. Se on taaksepäin katsovaa, mennyttä nostalgisoivaa asennetta, jossa teknologia nähdään lähinnä uhkana. Ilman teknologiaa, luovuutta ja toivoa emme selviä. Näiden avulla selviämme hyvinkin.
Tuo teknologiavastaisuus on saanut samaisen Greenpeacen tappelemaan vuosikymmenet ydinvoimaa vastaan vaikka se olisi tehokkain tapa leikata energiantuotannon päästöjä. Se on saanut järjestön aikoinaan ajamaan kloorin täyskieltoa, vaikka sen käyttö on pelastanut kymmeniä miljoonia ihmishenkiä estämällä muun muassa koleraa ja lavantautia leviämästä juomaveden mukana. Samoin on vastustettu geeniteknologiaa kaikissa muodoissaan ja kemianteollisuutta. Greenpeacen perustajajäsen Patrick Moore erosi tämän kaiken irrationaalisuuden takia lopulta järjestöstään, koska hän pettyi siihen, miten järkevää ympäristöpolitiikkaa estettiin kerta toisensa jälkeen.
Ilmastopolitiikkaan tämä liittyy siten, että suhtautumisemme edistykseen ja kehitykseen ja tekniikan rooliin on aivan keskeinen kysymys. On mielenkiintoista esimerkiksi, että ympäristöliikkeen ihannoimat energiamuodot, tuuli ja aurinko, ovat juuri niitä, jotka ovat kaikkein tehottomimpia vertailussa, ja jotka eivät tarjoa edelleenkään globaalista energiantarpeesta kahta prosenttia enempää.
Tuo alun esimerkki liittyi siis jätteisiin. Hyvin kauan ympäristöjärjestöt ja vihreät taistelivat kiihkeästi jätteiden energiahyötykäyttöä vastaan. Tuo ajattelematon linjaus on jo kaikessa hiljaisuudessa haudattu, mutta on syytä muistuttaa, että se on osaltaan kerryttänyt niitä muovivuoria, joita ympäristöjärjestöt nyt paheksuvat.
Vielä vuonna 2005 meillä oli iso ongelma. Jätteen energiahyötykäyttöön oli jo loistavia teknisiä mahdollisuuksia. Tekniikka oli parantunut huikeasti, ja mielikuvat saasteita tupruavista polttolaitoksista olivat historiaa. Jätteitä polttamalla ja kaasuttamalla energiaa säästyi, ja kasvihuonekaasujen määrääkin voitiin vähentää. Mutta kun ei saanut. Se oli liian helppoa.
Niinpä ympäristöjärjestöt tehtailivat valituksia Brysseliin esim. suomalaisista pilottihankkeista, joilla olisi vähennetty kasvihuonekaasupäästöjä ja säästetty fossiilista energiaa. Nämä hankkeet torpattiin, ja suomalaisen ympäristöteknologian eteneminen pysäytettiin. Innovaatiot menivät muille. Samalla muutama poliitikko leimattiin, puhumattakaan alan toimijoista. Oma toimintani jätteen sivuvirtojen hyödyntämisessä ja energiahyötykäytön edistämisessä saikin sitten aikaan sen, että jouduin ympäristöjärjestöjen mustalle listalle. Sellainen päästöjen vähentäminen ja energiatehokkuus oli väärin sammutettu.
Mutta aika on lahjomaton. Ei tosiasioita voi padota loputtomiin. Nyt tiedetään ja tunnustetaan, että yhdestä roskapussista riittää sähköä ja lämpöä seitsemän minuutin lämpimään suihkuun tai että sillä paistaa pullia uunissa tunnin. Sitä ei kannata toimittaa kaatopaikalle metaanipäästöjä synnyttämään ja ympäristöä kuormittamaan.
Jospa jäte olisi vain yksittäinen esimerkki. Mutta kun mieleeni tulee monta muuta, joissa vihreää aatetta ihmetelleet on leimattu motiiveitaan myöten. Olemme olleet eko-Juudaksia ja ekohuoria, kun olemme uskaltaneet kritisoida järjestöjen erehtymättömyyttä. Vuosikausien ajan lehdistö riensi haukkuihin ja leimaamiseen mukaan, koska lähdekritiikki ja ympäristöjärjestön tiedotustilaisuus ei yksinkertaisesti mahtunut samaan lauseeseen. Mutta nyt elämme jo parempia aikoja, vai elämmekö?
