Onko tekniikasta tullut Frankensteinin hirviö globaalissa mittakaavassa? Jos niin on, oliko se onneton sattuma vai kehityksen vääjäämätön tulos? Miten niin pääsi tapahtumaan – vai pääsikö?
Viime vuosikymmeninä perinteisten filosofian tutkimusalojen rinnalle on noussut tekniikan filosofia. Vaikka käsitepari vieläkin kummastuttaa monia, se on jo vakiinnuttanut asemansa vakavasti otettavana tutkimusaiheena. Tekniikkaa on suorastaan pakko tutkia – jos ehditään. Pessimistisimmät pelkäävät tekniikan kehityksen lopettavan kaiken inhimillisen elämän ennen kuin ennätämme laukoa sitä koskevia viisauksia. Ja olisihan noloa filosofeille, jos emme olisi ehtineet analysoida sitä mikä meidät tuhosi.
Edellisistä lauseista kuulsi läpi teknologinen pessimismi ja determinismi: tekniikka on riistäytynyt käsistämme omalakisesti eteneväksi voimaksi, Frankensteinin hirviöksi, joka johtaa ihmiskunnan väistämättömään tuhoon.
Ajattelutavan kuuluisimpana edustajana mainitaan edesmennyt ranskalainen sosiologi Jacques Ellul, sekä Suomessa Pentti Linkola. Molemmat katsovat tekniikan riistäneen ihmisen vapauden ja taannuttaneen hänet elämän ja kehityksen sivustakatsojaksi. ”Vähän aikaa vielä robottien kalinaa. Sitten suuri hiljaisuus”, kuuluu Linkolan apokalyptinen tuomio. Tosin Linkolaa huolettaa, enemmän kuin ihmisen osa, eritoten elonkehän kohtalo.
Tekniikkaan optimistisestikaan suhtautuva ei voi kiistää teknologisen kriisin olemassaoloa. Ihmiskunta on eettisessä resurssikriisissä, koska tekniset valmiutemme ovat kasvaneet huimasti eettisiin valmiuksiimme nähden. Tekniikkaa niin kuin tiedettäkin on pidetty neutraalina, etiikan ulkopuolella olevana asiana. Sen seurausten eettiset ulottuvuudet ovat silti ilmeiset.
Jumalallinen luonto nöyräksi palvelijaksi
Kulttuuri-ilmiönä tekniikka on paljon vanhempi kuin tiede; taipumus turvautua kättä pitempään tunnetaan jo ihmiskunnan aamuhämäristä. 1700-luvun lopulle asti tekniikan kehitys oli hidasta. Se toimi ihmisen rajallisten resurssien varassa, ruumiin ja aistien ehdoilla. Sekä ongelmat että ratkaisut olivat käytännön elämän sanelemia. Vasta moderniin tekniikkaan tuli mukaan tulevaan tähtäävä suunnittelu, jonka rajana oli vain mielikuvitus.
Antiikin kreikkalainen ajattelu määräsi tekniikan asemaa ja kehitystä pitkälle eteenpäin. von Wright osoittaa, että taustalla oli aristotelinen oppi luonnollisista ja pakotetuista liikkeistä. Kolme liikkeen muotoa – kohti keskipistettä, pois siitä ja kehässä sen ympäri – olivat kappaleiden luonnollisia liikkeitä. Tiedettä ei kiinostanut luonnoton eli pakotettu liike, jota tekniikan avulla, vivuilla ja väkipyörillä, saatiin aikaan. Oli seurattava luontoa, ei hallittava sitä. Maailma oli valmis, se täytyi vain luokitella. Aina Galileihin asti tämä asenne hidasti esimerkiksi fysiikan kehitystä.
Valistuksen ajalla liikkeelle lähteneen tekniikan huiman kehitysvauhdin taustalla on kaksi merkittävää voimaa, uskonpuhdistus ja renessanssi. Niiden myötä syntyi uusi käsitys historiasta, sen kehityksestä, ihmisestä ja hänen vapaudestaan. Valistus lausui siis ääneen johtopäätökset siitä, mikä reformaatiossa ja renessanssissa muhi.
Tuonpuoleisen sijasta huomio kiinnittyi tähän maailmaan, yllättävää kyllä, paljolti uskonpuhdistuksen seurauksena. von Wright toteaakin, että pitkän ajan näkökulmasta uskonpuhdistus edisti elämänmuotojen maallistumista ainakin yhtä paljon kuin herpaantuvan uskonnollisuuden aktivointia.
Uskonpuhdistus sisälsi ajatuksen siitä, ettei luonto ollut jumalallinen. Sitä sai rajoittamattomasti tutkia ja lukea kuin Jumalan ilmoitusta. Reformaatio korosti myös ihmisen ainutlaatuista asemaa suhteessa luontoon, herruutta, johon Jumala oli ihmisen asettanut – tosin vastuullisesti viljelemään je varjelemaan. Myös ihmisen yksilöllistä vapautta korostettiin tavalla, joka poikkesi reformaatiota edeltäneestä katolisuudesta.
Renessanssi palvoi antiikkia, mutta sen käsitys luonnosta ei ollut enää antiikin ihanne-luonto. Myös sille oli perustavaa ajatus ihmisen autonomiasta ja luomakunnan herruudesta.
Reformaation ja renessanssin suuret teemat – vapaus, vastuu, luonto ja sen hallinta – olivat näin ollen yhtäläiset, mutta ne alkoivat saada erilaista sisältöä. Toisessa oli transsendentti sävy, toisessa immanentti. Uskonpuhdistus sisälsi vielä ajatuksen siitä, että ihmisen vapaus ei ole absoluuttista: hän vastaa Jumalalle teoistaan luomakunnassa. Vähitellen renessanssin merkityssisältö voitti ja antoi sanoille sen sävyn, jonka länsimainen kulttuuri tuntee. Descartesin myötä kulttuurissamme vahvistui ajatus ihmisestä kaiken keskipisteenä. Valistuksen ajalla humanismi syrjäytti uskonpuhdistuksen tuomat transsendentit elementit.
Sen tuloksena luontoa alettiin tulkita mekanistisesti, teknisen manipulaation kohteena. Luonnontieteellistä metodia pidettiin ylivoimaisena muihin tieteellisiin metodeihin nähden. Modernista tieteestä – sen seurauksena myös tekniikasta – katosivat ne eettiset ja uskonnolliset rajoitukset, jotka aikaisemmin olivat estäneet luonnon manipuloinnin.
Kun valistuksen ajan teoreettinen legitimiteetti alkoi käytännössä sysätä tekniikkaa kovaa vauhtia eteenpäin, tapahtumat upposivat otolliseen maaperään. Olihan luonto nähty pitkään paitsi elannon tarjoajana myös vihollisvoimana ja uhkana. Se saattoi myös pettää, tappaa ja riistää elannon.
Jumalallisuuden karistessa luonnon yltä saattoi vihdoin alkaa kunnon taistelu sen valjastamiseksi nöyrään palveluun. Sitä vastaan oli hyökättävä, otettava siltä se mitä se ei vapaaehtoisesti tahtonut antaa. Nyt jumalallista oli tekniikka, joka avasi uudet mahdollisuudet ihmiskunnalle. Siitä alkoi teknoromantismin aika, jonka suuruuden päivät lienevät peruuttamattomasti ohi. Teknoromantismia hellyyttävimmillään edustaa kuitenkin esimerkiksi pikku pioneerien aapinen 1930-luvun Itä-Karjalasta:
”Kevään tuoksu,
noussut tehtahasta,
kautta koko maan jo ennättää,
joka päivä joka taakse jääpi,
kohti kevättä jo kiidättää.”
Olemmeko tekniikan käskettävinä?
Teknologisen determinismin mukaan – jota mainitut pessimistit Linkola ja Ellul paljolti edustavat – tekniikan kehitystä määräävät sen sisäiset lait. Moderni tekniikka on möhkälemäinen systeemi, jonka sisällä ei voi valita, ottaako vai jättääkö. Ihmisen valinnanvapaus ja kyky määrätä tekniikan suunnasta on vain näennäistä. Vapaus löytyy vasta teknisen systeemin ulkopuolelta.
Myös tekno-opitimisti voi edustaa teknologista determinismiä. Tällaisen pro-teknologisen teknokraattisen käsityksen mukaan on rationaalista hyväksyä tekniikan asettamat imperatiivit, jotka joka tapauksessa vallitsevat luonnonlakien tavoin. Ihmisen tehtäväksi jää silloin suunnan tiedostaminen ja mahdollismman onnistunut yhteiskunnallinen sopeutuminen.
Determinismin vastakohta on teknologinen voluntarismi, joka uskoo ihmisen vapauteen ja kykyyn puuttua kehityksen kulkuun. Myös voluntaristeja on kahdenlaisia, mitä tekniikaan suhtautumiseen tulee. Optimistist voluntaristit uskovat nykyteknikan olevan pääpiirteissään säilytettävissä samalla kun sen vahingolliset piirteet voidaan karsia pois. Antiteknologiset voluntaristit ovat niitä, jotka haluavat korvata suurimman osan nylyisestä tekniikasta pehmeämmällä teknologialla.
Ilkka Niiniluoto, tekniikan filosofian uranuurtaja Suomessa, hylkää sekä determinismin että voluntarismin yksipuolisina lähestymistapoina. Hän päätyy välittävään kantaan, jonka mukaan tekniikka durkheimilaisena sosiologisena faktana sanelee arvojamme ja valintojamme. Determinoivaa roolia sillä kuitenkaan ei ole. Voluntaristit ovat hänen mukaansa oikeassa osoittaessaan, ettei ns. teknologisia imperatiiveja ole pakko toteuttaa.
Teknologinen imperatiivi kuuluu erityisesti tekniikaan kielteisesti suhtautuvan deterministin sanastoon. Tällaisten imperatiivien olemassaoloon uskova katsoo, että tekninen kehitys sanelee meille koko ajan käskyjä ihmisten voimatta niitä kyseenalaistaa. Kaikki mikä voidaan tehdä, tulee tehdä ja tehdäänkin – kehityksen nimissä.
Ajatus siitä, että kaikki tekniset mahdollisuudet on toteutettava – ”Can Implies Ought” – viittaa klassiseen eettiseen keskusteluun , ”Ought Implies Can”. Päälaelleen käännettynä kysymys on runsauden periaatteesta, jonka mukaisesti kaikki aidot mahdollisuudet toteutuvat ennemmin tai myöhemmin, siis myös kaikki tekniset mahdollisuudet.
Teknologisella imperatiivilla on kuitenkin pikemminkin retorista kuin argumentatiivista arvoa. Käytännössä tekniikan piirissä ei suinkaan toteuteta kaikkea sitä mitä periaatteessa voitaisiin. Toisaalta eettinen pohdinta ja pitkäaikaisten seurausvaikutusten arviointi jää yleensä olemattomiin teknisten ja taloudellisten resurssien määrätessä. Tässä mielessä puheet teknologisesta imperatiivista osuvat oikeaan; sattumoisin, ei välttämättömyyden pakosta.
Voidaan puhua myös teknokulttuurisesta imperatiivista. Tekniikka tuottaa meille tarpeita, joista hetkeä aikaisemmin olemme olleet onnellisen tietämättömiä. Murhaavimmin tämän on sanonut Linkola:
”Kaikkea mitä on, sitä tarvitaan – siinä kansan
opinkappale. Enemmistö, keskivertoihminen,
väestö, kansa, tuo ikuinen liikkumaton 95
prosenttia – – – ei koskaan keksi mitään, ei autoa,
ei jääkaappia eikä vesisänkyä, se ei osaa etukäteen
kuvitellakaan näitä. Mutta viisi vuotta sen jälkeen
kun pieni luova vähemmistö on tuonut vempeleen
sen eteen, se kuuluu jo enemmistöihmisen
varustukseen kuin paita ja housut. Se on samalla
muuttunut välttämättömyydeksi, mitään
olemassaolevaa hän ei koskaan aseta
kysymyksenalaiseksi.”
Vapaus uhattuna, vapaus uhkana
Ihmisen uuden vapauden ilmaisussa tekniikalla oli keskeinen sija. Se edusti rajoittamatonta mahdollisuuksien maailmaa, johon ihminen autonomisen järkensä avulla pääsi käsiksi. Teknis-tieteellisen vallankumouksen perusteemoja oli vapaus ajattelua rajoittavista kahleista. Tieteellinen, looginen ajattelu sai suvereenin aseman. Toisaalta tämän väistämätön seuraus on determinismi, joka luonnollisesti uhkaa ihmisen vapautta. Kuten Dostojevski asian ilmaisee: ”Mitä omaa tahtoa se on, kun kaikki riippuu taulukoista ja aritmetiikasta, kun kaikki on silkkaa kertomataulua? Kaksi kertaa kaksi on muutenkin neljä, ei siinä minun tahtoani tarvita. Onko se vapaata tahtoa!”
Antiteknologit vastustavat tekniikkaa perusteenaan juuri se uhka, jonka tekniikka ihmisen vapaudelle muodostaa, sekä teoreettisesti determinismin muodossa että käytännön elämän tasolla.
Polaarisuus anti- ja proteknologien välillä näyttää näin juontavan juurensa yhteisestä tekijästä, ihmisen vapauden korostamisesta, vapauden joka on julistettu autonomiseksi ja absoluuttiseksi. Juuri tämä luo ensin halun kontrolloida luontoa ja ohjaa ihmisiä teknokratian suuntaan. Pian teknokratia alkaa elää omaa elämäänsä uhaten hävittää ihmisvapauden. Sen seurauksena ihminen alkaa korostaa vapautta ja julistaa sodan kontrollia vastaan. Tämä on dialektiikkaa, jossa molemmat ääripäät samanaikaisesti edellyttävät, läpäisevät ja hylkivät toisiaan.
Jos tekniikkaa ja tiedettä syytetään nykyisestä asiantilasta, on kriisimme luonne mielestäni ymmärretty väärin. Tekniikan tai tieteen harjoittaminen sinänsä ei millään vääjäämättömyydellä johda apokalyptiseen tuhoon. Mahdollisen tuhon ohjaksista löytyy joka tapauksessa ihminen, enemmän tai vähemmän tiedostava subjekti.
Ongelma on pikemminkin siinä, miten määrittelemme keskeiset käsitteet vapaudesta ja rajattomuudesta. Onko absoluuttinen vapaus mahdollista tai ainakaan toivottavaa? Vapauden aktiksi parhaimmillaan tulisi ymmärtää myös se, että itse ymmärrämme asettaa itsellemme vallan ja kasvun rajoja. Sen aika on nyt. Kukaan ei tiedä, missä on nuljahduspiste, jonka jälkeen se on liian myöhäistä. Vai joko se meni?
Yliopisto-lehti, Marraskuu 1994
