Kreikan tilanne on jälleen esillä. Olen yllättynyt vain siitä, että oletin viimekeväisen eurovaaleja varten kehitetyn kuplan puhkeavan vähän aikaisemmin. Blogissa Pari kysymystä Kreikastatunnustin silloin epäilykseni, että maa olisi oikeasti tervehtymisen tiellä. Mutta markkinat ovat yllättävän kärsivällisiä, etenkin kun Ukrainan kysymys on hallinnut julkisuutta. Nyt kun voidaan sanoa, ettei Kreikka tule saavuttamaan ylijäämäistä budjettia ja kansakin rimpuilee irti budjettikurista, on realistista todeta, että Kreikan exitiin tulee varautua.
Polttavaksi kysymyksen tekee se että EU:ssa linjataan jatkuvasti sitä, missä määrin rahaliiton yhteisvastuullisuus etenee. Kuten tunnettua, europarlamentin isoin EPP-ryhmä on tässä asiassa jakaantunut. Itse kuuluin niihin, jotka eivät tahtoneet syvempää yhteisvastuullisuutta.
Kertauksen vuoksi palaan siihen, mitä olen Kreikasta kirjoittanut siitä lähtien, kun kriisi laukesi käsiimme vuonna 2010.
Kun tieto Kreikan talouden todellisesta tilanteesta oli paljastunut toukokuussa 2010, kuvasin komission suunnitelmat pelastuspaketin suhteen: Kreikka: mitä, miksi ja kuinka paljon. On aika inhimillistä, että poliitikko menee mukaan isojen poikien suunnitelmiin ja luottaa, että ne kyllä tietävät, mitä tekevät. Mutta tässä asiassa havahduin yhtäkkiä yöllä ja tajusin, ettei näin ole. Itse asiassa minusta alkoi tuntua siltä, että isoja poikia ei ole olemassakaan; päätöksiä tekevät pienet pelokkaat ihmiset, jotka tukeutuvat toisiinsa ja pelkäävät muutosta. Tajusin, että olemme vaarallisella tiellä ja luomassa itsellemme ansaa: ajatus on ongelmallinen sekä moraalin että rahaliiton sääntöjen kannalta. Kirjoitin blogin Rakennammeko hiekalle? Tuohon aikaan olin puolueen varapuheenjohtaja, ja sanoin asiani myös Kokoomuksen Nykypäivään kolumnissa Hengen ja aineen kriisi. Ymmärsin kyllä saavani pölhöpopulistin leiman ja se tietenkin harmitti, mutta en keksinyt hyviä vaihtoehtoja.
Muillakin oli epäilyksiä. Syyskuussa 2010 kirjoitin aamiaistilaisuudesta, jossa Slovakian ministeri kertoi, mikseivät he rientäneet Kreikan avuksi: Miksei Slovakia riennä pelastamaan Kreikkaa. Puheeseen vastasi Kreikan entinen ministeri, ja nykytapahtumien valossa tarina on hieman vitsikäskin.
“Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.” Joulukuussa 2010 tunnustin pelkääväni, että se koskee myös meitä: blogissani Politiikkaa sielun näkökulmastasanoin, että “pankkikriisin ja velkakriisin väliltä on valittu jälkimmäinen. Oikeustajun kannalta ratkaisu oli väärä. Aika näyttää, oliko se sitä myös pragmatiikan kannalta”. Kertasin sen, että Kreikan lainoittamiselle olisi ollut vaihtoehtoja. Saksa ja Ranska olisivat saaneet pääomittaa pankkinsa itse vetämättä siihen mukaan euroryhmää.
Kesäkuussa 2011 blogissa Palataan lähtöruutuun esitin idean rinnakkaisvaluuttajärjestelmästä, jonka avulla tarvittava elvytys voisi tapahtua samalla kun lainaohjelma edellyttää talouskuria. Tunnustin myös kaipaavani terveempää ja inhimillisempää kapitalismia, jossa keskeinen arvontuottaminen perustuu työntekoon. Normaali tuottavaksi tarkoitettu työ ei nykyään kannata, rahaa taotaan vain korkeita riskejä sisältävästä finanssikeinottelusta. Tilanteen sairaus on siinä, että juuri tätä riskiä häivytetään tavalla, joka kaatuu lopulta veronmaksajien päälle ja suistaa talouksia nurin.
Samassa kuussa jatkoin siteeraamalla Nouriel Roubinin analyysiä tilanteesta: Onko Kreikkaa pakko rahoittaa. Nouriel kuului niihin, jotka eivät olisi pitäneet velkajärjestelyä katastrofina.
Kun entinen keskustalainen pääministerimme ehdotti elokuussa 2011 yllättäen Kreikan ulosmenoa eurosta, ihmettelin Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissa Hankalia totuuksia, saako vain oppositiossa harjoittaa rehellisyyttä. Edellyttääkö hallitusvastuu omantunnon puheen laittamista sivuun? Sitäkö tarkoittaa lause, että politiikka on mennyt rikki?
Toukokuussa 2012 toistin ajatukseni kaksoisvaluutasta sisäisen devalvaation mahdollistajana: Pelkään kaaosta.
Talousasioihin ja velkakriisiin otin kantaa myös katsauksessani puoluekokouksessa Rovaniemellä kesäkuussa 2012: ”Keskuspankin hankalaa tilannetta kuvaa hyvin se, että korkoja nostettaessa kuluttajien käytettävissä olevat tulot kasvavat Saksassa suurten talletusten johdosta, kun taas Espanjassa ne laskevat suurten velkojen takia. Samaan aikaan on vaikea hillitä ja tukea talouskasvua.”
Vuotta myöhemmin otin kantaa poliittisessa nosteessa olevan Juha Sipilän ajatukseen “kyllä eurolle, ei liittovaltiolle”. Tuotahan me kaikki haluasimme, mutta se ei ole mahdollista, kirjoitin Nykypäivän kolumnissa Epämukavia totuuksia, jossa tunnustan, että euron pelastaminen nykytilanteessa lisää väkisinkin yhteisvastuuta ja vastikkeettomia tulonsiirtoja muualle. Ainoa vaihtoehto, joka ei käytännössä sisällä kasvavaa yhteisvastuullisuutta, on euroalueen jonkinasteinen hajoaminen. Tunnustan myös, että itse pidän muiden velkojen maksamista mahdottomana: siitä seuraa moraalikato.
Heinäkuussa 2013 otin kantaa Kreikan tilanteeseen kysymällä, mitä me vielä odotamme, jumalallista väliintuloako.
Me odotamme sitä ilmeisesti yhä. Tilanteen ongelmallisuus on siinä, että tilanne ei odota vaan etsii jouston vaikka väkisin. Kun faktat eivät jousta, joustavat poliitikot hivuttamalla. Se tapahtuu rahaliiton yhteisvastuullisuutta syventämällä, ellei sitten kipeitä leikkauksia tehdä. Joudumme valitsemaan ruton ja koleran väliltä, kun tälle tielle on lähdetty. Puheet markkinavoimien niskalenkkiotteesta tuntuvat yhä vitsikkäämmiltä. Se olikin toisin päin.
Miksi muistelen menneitä enää? Ehkä siksi, etten soisi Kreikasta pinnallista vaaliargumenttia perussuomalaisten yksityisomaisuudeksi vaan oikeaa keskustelua. Siinä keskustelussa jokainen huomaa, että helppoja vastauksia ei ole. Kuten ei ehkä isoja poikiakaan.
