Puoluekokouspuheeni (Rovaniemi, 15.6.2012)

15.6.2012

Arvoisa puheenjohtaja, arvoisa puoluekokousväki

Kokoomuksen meppidelegaation puheenjohtajan ominaisuudessa minulla on kauhunsekainen ilo luoda katsaus EU-politiikkaan. Tehtävä on haasteellinen, ja me kaikki tiedämme miksi – ainakaan ei ole suositeltavaa ryhtyä ennustajaksi.

Talous on hallinnut viime vuosien EU-keskustelua niin täysin, että kolmen vuoden takainen aika, jolloin keskustelua ja eurovaaleja käytiin ilmasto- ja energiapaketin ympärillä, tuntuu kaukaiselta. Euroopan parlamentin nettisivuilla oli syksyllä 2009 sekuntilaskuri, jossa mitattiin aikaa planeetan pelastamiseen. Se piti tapahtua Kööpenhaminan ilmastokokouksen lauantai-iltapäivään mennessä, jolloin odotetun ilmastosopimuksen oli määrä syntyä. Kun sopimusta ei tullut ja kun seuraavana vuonna Kreikan kriisi laukesi päälle, ilmastoteema tuli lopullisesti talouskriisin yliajamaksi ja jotenkin suli pois – tämä kaikki yhtään riippumatta siitä, muuttuiko mikään todellisten uhkien maailmassa tai lakkasiko planeetta ylikuumenemasta.

Tätä on politiikka. Se on huomiotaloutta. Ja nyt huomion vei talous.

En aio kerrata finanssi- ja talouskriisin historiaa; totean vain sen että Euroopassa kärvistellään keskenään erilaisten vaikeuksien parissa, ja siksi tämän ilkeän ongelman selvittely on niin vaikeaa. Kreikka ja Portugali luhistuivat eri syistä kuin Irlanti. Kreikan ja Portugalin kohdalla syynä oli krooninen vaihtotaseen alijäämä ja vuosia jatkunut yli varojen eläminen. Toisin sanoen kyseessä oli kilpailukykyongelma Irlannin ja myöhemmin Espanjan kohdalla oli kyse liian nopeasta talouskasvusta, ylikuumentuneesta rakennussektorista ja sitä seuranneesta asuntokuplasta. Kun talous kehittyy myönteisesti, ei kaikkiin selviinkään signaaleihin osata kiinnittää huomiota. Irlannissa ja Espanjassa niiden osuus, jotka saivat toimeentulonsa tavalla tai toisella rakennussektorilta, oli jälkiviisauden valossa aivan liian suuri. Sellaista on tietenkin vaikea paljain silmin nähdä. Helpompaa olisi ollut ihmetellä piensuihkukoneiden määrää Dublinin kentällä tai nostureiden määrää Espanjan aurinkorannikolla – johtopäätökset vedetään yleensä kuitenkin liian myöhään.

Jos ongelmat ovat erilaiset, on myös ratkaisuissa monimutkaisuutta. Eri alueilla tapahtunut talouden kehitys vaatii erilaisia rahapoliittisia toimia Keskuspankin hankalaa tilannetta kuvaa hyvin se, että korkoja nostettaessa kuluttajien käytettävissä olevat tulot kasvavat Saksassa suurten talletusten johdosta, kun taas Espanjassa ne laskevat suurten velkojen takia. Samaan aikaan on vaikea hillitä ja tukea talouskasvua.

Ja jos ei tämäkään ole tarpeeksi hankalaa, mennään päätöksenteon hankaluuteen. Kun raha- ja finanssipolitiikkaa tehdään eri osoitteissa, on pakko todeta, ettei nopeisiin toimiin ole poliittista mandaattia.

Eräässä mielessä tilanne aiheuttaa hankalan noidankehän. Eurooppalaisia päättäjiä on arvosteltu siitä, etteivät he ole kyenneet reagoimaan riittävän nopeasti yrittäessään padota velkakriisiä markkinoiden epäluottamuksen kasvaessa. Mutta vaadittu nopea toiminta on mahdotonta, kun valtuuksia ei ole. Siitä, minkä piti olla poliittista lihasvoimaa ja yhdentymisen luomaa vakaata dynamiikkaa, tulikin talouskriisissä ongelma: massa ei silloin enää vakauta vaan on pelkkää kankeutta.

Alkuperäinen ongelma talouskriisissämme oli tietenkin siinä, että euroon kelpuutettiin maita, jotka eivät olleet kypsiä rahaliittoon. Siihen taas saattaa löytyä selitys kiireestä, joita puolivuosittain vaihtuvat puheenjohtajakaudet luovat. Järjestely kiihdyttää tahtia ja synnyttää poliittista ahneutta: kiusauksen siirtyä tunnistettua, ennakoitua tulevaisuutta kohti: ”Jos jokin asia tapahtuu vääjäämättä joskus, niin miksi ei yhtä hyvin meidän puheenjohtajakaudellamme?” Kulloisenkin puheenjohtajamaan saavutuslistasta voi kyllä tulla komea, mutta poliittinen ahneus kostautuu: hätäily maksaa paljon. Huono ajoitus ja epäkypsä toteutus voi pilata periaatteessa hyvän idean. Sitä tapahtuu koko ajan.

Kuluneella viikolla olemme äänestäneet taloushallintoon liittyvästä ns. two-pack-lainsäädännöstä, joka koski komission valtuuksien laajentamista koskemaan jäsenvaltioiden budjetteja. Sen yhteydessä on puhuttu kasvusta, etenkin kun sosialistit vaativat lainsäädäntöä tukemaan paremmin taloudellista kasvua ja moittivat keskustaoikeiston talouskuripuheita. EPP-ryhmämme onkin toistuvasti korostanut, että tarvitaan molempia eivätkä ne sulje toisiaan pois; ne ovat sekä-että eivätkä joko-tai.

Ryhmämme on puolustautumisessaan suorastaan ylikohtelias, ottaen huomioon, millaisen poliittisen silmänkääntötempun sosialistit ovat tehneet ja millaiseen käsitevarkauteen syyllistyneet. Vielä vähän aikaa sitten talouskasvu oli porvarien sana, jota vihervasemmistoleirissä halveksittiin ja tarjottiin tilalle nollakasvua, degrowthia ja downshiftausta. Kun taantuma näytti elämän kovemman puolen, ei kasvua enää ollut varaa halveksia siinäkään leirissä. Nyt kasvu onkin yhtäkkiä vasemmiston iskusana. Monelta jää siinä innostuksessa huomaamatta, että käsite on täysin poikkeuksellisessa käytössä. Sosialistien puheessa kasvu on eufemismi elvytykselle ja lisääntyvälle velanotolle. Se panee miettimään, onko tämäkin jonkinlaista orwellilaista uuskieltä. Halutaan siis elää etukenoon, lainata tulevilta polvilta, ottaa lisää velkaa, jotta pidettäisiin yllä yhä isompaa julkista taloutta ja keinotekoisia työpaikkoja. Mieleeni tulee sitaatti Bernanosin klassikkoteoksesta Maalaispapin päiväkirja: ”Muuan ihmisen käsittämättömimpiä onnettomuuksia on se, että hänen täytyy uskoa kallisarvoisin omaisuutensa johonkin niin horjuvaan ja valitettavan taipuisaan kuin sanaan. – – Ihailen vallankumouksellisia, jotka näkevät niin paljon vaivaa räjäyttämällä dynamiitilla muureja, kun voisivat vain anastamalla oikeinajattelevien avainnipun astua rauhallisesti sisään ketään herättämättä.”

Aitoa kasvua tämä sanakikkailu ei ole. Kuten viime päivinä moni, ja ainakin Alex Stubb, on todennut: jos julkisen velan suuruus ratkaisisi, Zimbabwe olisi maailman kilpailukykyisin valtio.

Tätä kaikkea havainnollisti hyvin Latvian pääministeri, entinen kollegamme Valdis Dombrovskis, joka oli kuluneella viikolla ryhmämme vieraana kertomassa, kuinka Latviassa onnistuttiin leikkaamaan 17% menoista ja silti selvittiin kasvun tielle. Uudistukset alkavat silloin, kun raha loppuu, kuvasi Dombrovskis Latvian taloustalkoiden ilmapiiriä – toisin kuin ne jotka olettavat, että uudistukset alkavat vasta silloin kun rahaa on jaossa. Jos vaadittavia uudistuksia lykätään, vain pahennetaan tilannetta – ja tämä riski on nyt hyvin todellinen Kreikassa, tänä viikonloppuna.

Latviassa uudistukset kannattivat, ja ensi vuosi on ensimmäinen, jolloin budjettiin on odotettavissa leikkausten sijasta lisäyksiä. Mielenkiintoista oli, kun Dombrovskis totesi, ettei siitä keskustelusta ole odotettavissa yhtään helpompaa kuin leikkauskeskustelusta.

Nykyisissä oloissa kasvusta ei voi haaveilla ilman talouskuria. Lopulta on kyse siitä, kuka rahoittaa budjettivajeesi. Jos poliittisesti vastuullinen puolue ilmoittaa, ettei säästötoimenpiteistä oikein tykätä, ilmoitus voi merkitä, etteivät markkinat halua rahoittaa sen vertaa. Rahoitusvakaus on kuitenkin edellytys talouskasvulle.

Mutta mihin EU:n puolella pannaan odotukset, kun puhutaan talouskasvusta, mistä haetaan kasvun ainekset?

Silloin on aika paneutua yhteisön lainsäädäntöön, jota teemme tai jätämme tekemättä, sisämarkkina- ja ympäristödirektiiveihin. Komissiolle myönnettävät laajemmat poliittiset mandaatitkaan eivät auta, ei myöskään vallan keskittäminen, ellei valtaa käytetä viisaasti ja ellemme hyödynnä EU:ta ja sitä mitä sen piti olla.

Ensinnäkin kasvun kannalta on aivan olennaista saattaa loppuun asti EU:n sisämarkkinat: käytettävä niiden koko potentiaali purkamalla itse rakentamiamme esteitä. Digitaaliset sisämarkkinat on saatettava päätökseen, muuten mahtavilla innovaatioillamme ei yksinkertaisesti ole reittejä maailmalle. Tähän me kokoomusmepit olemme johdonmukaisesti panostaneet.

Toisekseen olennaista on luoda oikeudenmukaista lainsäädäntöä, jolla kilpailua ei vääristetä. Dombrovskis totesi Latvian tapauksesta, että huolimatta siitä, että se jäi vähemmille yhteisötuille verrattuna muutamiin muihin maihin, se selvisi silti. Voi tosiaan olla katkeraa jäädä ilman yhtäläisiä EU-tukia, mutta vielä paljon katkerampaa on joutua sellaisen lainsäädännön kohteeksi, joka syrjii joka ikinen päivä. Valitettavasti tämä on ollut Suomen tie liian monta kertaa.

Me olemme selvinneet kunnialla taloutemme kanssa, vaikka EU:n viime vuosien ilmastolainsäädäntö on ollut systemaattisen epäedullinen vientivetoiselle taloudellemme, jo lähtien siitä, että ilmastopolitiikan peruskriteerinä on tuotannon eikä kulutuksen päästöt. Meitä syyllistetään aina isosta hiilijalanjäljestä ottamatta huomioon, että teemme maailman puhtainta paperia tai terästä sadoille miljoonille. Jos tuo tuotanto siirtyy muualle, se ei tapahdu ympäristöystävällisemmin ja pienemmin päästöin.

Ylipäänsä olisi jo aika puhkaista se kupla, jota EU:ssa on ylläpidetty jo kymmenen vuotta: EU:n virallinen tapa kertoa ilmastopolitiikasta ja päästökaupasta on success story –satuilua, vaikka se on toimimaton ja ylikallis häkkyrä. Kun muut satsaavat tutkimukseen ja teknologiaan, me satsasimme regulaatioon ja byrokratiaan.

Suomessa me olemme joutuneet maksumiehiksi liian usein kahteen kertaan, kun varhaisia ympäristötoimiamme ei ole otettu huomioon. On kurjaa, että EU:sta tuleva viesti käytännössä on se, että älä tee mitään ennen kuin on viimeinen pakko. Jos olet tehnyt aikaisemmin, sinua rangaistaan kovemmalla taakalla. Näin kävi päästökaupassa, näin kävi uusiutuvan energian taakanjaossa, näin on käymässä energiatehokkuusdirektiivissä, josta saatiin poliittinen sopu kuluneella viikolla – se tulee taas tietämään satojen miljoonien vuosittaista lisälaskua Suomelle; TEM:n arvio on 300-500 miljoonaa. Energiaa tehokkaasti käyttävät maat joutuvat tekemään lisää tehostamistoimia entistä kalliimmin, kun kustannustehokkaimmat säästötoimet on jo tehty, eikä sitä otettu huomioon.

Viime kuussa poliittinen sopu tehtiin rikkipäästödirektiivissä, joka naulaa kiinni jo IMO:ssa sovitut skandaalimaisen eriarvoiset olosuhteet vientiteollisuudellemme asettaessaan 45-kertaisen eron Itämeren ja Välimeren laivaliikenteen rikkipäästöille. Direktiivin mukaan Itämerellä, Pohjanmerellä ja Englannin kanaalissa laivojen polttoaineen rikkipitoisuus pudotetaan 0,1 prosenttiin jo vuonna 2015, kun taas Välimerellä sallitaan polttoaineille 4,5 prosentin pitoisuus vielä vuoteen 2020 saakka. Erityisesti tämä on isku Suomelle, jonka viennistä 90 % turvautuu laivaliikenteeseen. Tämän hetken öljyn hintatasolla se merkitsee pysyvää vuosittaista 600 miljoonan euron lisäkustannusta. Tämä vastaa noin 9 000 työpaikan vuosittaista palkkasummaa.

Jos EU olisi sanojensa mittainen foorumi, se ilmaisisi hylkäävän kannan päätöksille, joissa luodaan systemaattista kilpailuvääristymää sisämarkkinoillemme. Ihan vertailun vuoksi otan esimerkin pankkisektorilta. Kuvitelkaa vaikkapa Saksan viiden vuoden lainakorko, 0,46%, 45-kertaisena: siitä tulisi 20,7% . Sanonpa vain, että toivottavasti tämä käsitys level playing fieldistä ei leviä talousasioihin. Mutta itse asiassa: nämähän OVAT talousasioita. Näillä kilpailukyky rakennetaan tai tuhotaan.

Me tarvitsemme samoja pelisääntöjä kaikkialle juuri ympäristön vuoksi. Ne voivat olla vaikka kuinka tiukkoja, kunhan ne koskevat kaikkia. Kilpailuvääristymien sietäminen lainsäädännössä on virhe, koska se merkitsee hyvin usein ympäristön tappiota. Saastuttaja saa silloin aina kilpailuedun. Siksi sekä Euroopassa että globaalisti tarvittaisiin samanlaiset säännöt samalla aikataululla.

Miksi meillä käy melkein jatkuvasti näin? Miksi lainsäädäntömme on sadomasokistista? Miksi lyömme kilpailukykyämme nilkkaan systemaattisesti, ja sitten toisaalta vaikerramme kasvun perään ja haluamme lääkkeeksi lisää velanottoa tai keskitettyä valtaa, kun sitäkään valtaa, jota on, ei käytetä viisaasti, Euroopan hyväksi?

Yksi syy löytyy Euroopan parlamentissa tapahtuvan valiokuntatyön ja päätöksenteon ympärille muodostuneista käytännöistä. Meillä on tapana sanoa, että isoimmalla ryhmällä on eniten vaikutusvaltaa, mehän kuulumme siihen. Rehellisyyden nimissä on pakko todeta, että joskus kuitenkin pienet ryhmät uittavat meitä kölin alta mennen tullen. En moiti pienten ryhmien fiksua pelisilmää, vaan moitin sitä että me sallimme sen aivan vapaaehtoisesti. Miten se tapahtuu? Valiokunnissa tehtävässä työssä mietinnöstä vastaavalla mepillä, raportöörillä on keskeinen neuvotteluasema komission ja neuvoston kanssa. Sitä tasapainottaa poliittinen prosessi, ensimmäinen ja toinen lukeminen, jossa mietintö viedään valiokunnasta täysistuntoon ja lopulta mahdollisesti sovitteluun. Prosessi on läpinäkyvä ja julkinen, ja me voimme täysistunnossa ottaa siihen kantaa koko poliittisen kokomme voimalla Yhä useammin on kuitenkin viime vuosina käynyt niin, että tämä läpinäkyvä prosessi korvataan kiireeseen vetoamalla, ja tehdään ns. First reading agreement, jossa raportöörin johdolla sopimus tehdään neuvoston ja komission kanssa ennen kuin se tuodaan täysistuntoon, ja parlamentti voi tässä vaiheessa vain joko hylätä tai hyväksyä saadun sovun. Julkisuus, avoimuus ja läpinäkyvyys on poissa, samoin on vähentynyt mahdollisuus vaikuttaa yksityiskohtiin täysistuntovaiheessa Energia- ja ilmastopaketti oli tällainen, rikkidirektiivi tällainen, samoin energiatehokkuus. Kahdessa jälkimmäisessä, kuten hyvin usein muulloinkin taloudellisilta vaikutuksiltaan tärkeimmissä mietinnöissä, vastuussa oli vihreä meppi. Oikotiemenettely sopii heille, koska valta kasvaa maksimiinsa ja isompien poliittisten ryhmien poliittinen lihasvoima voidaan ohittaa. En moiti vihreitä siitä että he hankkivat itselleen tärkeimmät mietinnöt mutta moitin meitä, että sallimme vaikutusvaltamme ylikävelyn. Tässä kuvassa havainnollistuu tilanne ympäristövaliokunnan puolella: siellä kuusi vihreää, joilla on kaksitoista pistettä käytettävissään ostaessaan raportteja. Koska sama direktiivimassa menee läpi koko valiokunnan, heillä kuudella on kädet täynnä työtä koko ajan siinä, missä meillä tuo direktiivimassa jaetaan 24 (ja 48 pisteen) kesken. Siksi he säästävät pisteensä todella tärkeisiin raportteihin ja me taas yritämme saada pisteemme riittämään kaikille halukkaille, joten ostamme vähemmän tärkeitä. Tämä on ymmärrettävää tämäkin. Mutta jos me sitten hyväksymme sen, että vaikutusvallastamme leikataan loputkin suostumalla oikotiemenettelyihin, saamme syyttää vain itseämme. Pikakäsittelyt sopivat tietenkin kulloisillekin puheenjohtajamaille, koska ne saavat sulan hattuunsa ja kiitosta nopeasta toiminnasta. Mutta demokraattinen ja läpinäkyvä se prosessi ei ole. Kyseessä on demokratiavaje päätöksenteossa. Onkin mielenkiintoista, että vihreät jotka puhuvat hyvin usein läpinäkymättömyyttä ja demokratiavajetta vastaan, käytännössä aiheuttavat sitä oikotiemenettelyillä ja heikentävät näin päätöksenteon avoimuutta. Meidän pitäisi olla tässä valppaampia, myönnän sen.

Hyvä puoluekokousväki, olen puhunut aika ongelmakeskeisesti ja laittanut päätöksillemme hintalappua. On kuitenkin yksi alue, jolle ei voi laittaa hintalappua. Rauhaa ei voi hinnoitella. Siinä EU on onnistunut, siitä voimme olla kiitollisia, sitä ei pidä unohtaa. Rakas isänmaamme on saanut nauttia rauhasta rakkaassa isänmaanosassamme. Se ei ole itsestäänselvyys, se meidän täytyy nyt Kreikan vaalien alla käsittää. EU:n perustajaisä Schuman teki aikoinaan nerokkaan oivalluksen kun hän ymmärsi, että talouden rattaat voi panna palveleman rauhan asiaa: jos vihamielisten valtioiden edut yhdistetään, sota käy mahdottomaksi ei vain ajatella vaan myös toteuttaa. Hiilen ja teräksen tuotannon yhteinen valvonta Schumanin mukaan ”muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muuta päätyneet itse.”

Autuaita ovat rauhantekijät, sanoi kulttuurimme ehkä merkittävin vaikuttaja 2000 vuotta sitten Palestiinassa. Shuman on epäilemättä yksi autuas. Meidänkin täytyy olla sitä. Miten rauhaa tehdään ja vaalitaan? Mitään muuta tapaa varjella rauhaa ja tehdä kunniaa rauhalle ei ole kuin TYÖ, arkinen, rehellinen työ, työ joka palkitaan. Schuman sanoi myös, että Eurooppaa ei rakenneta hetkessä. Meidän on rakennettava koko ajan. Poliitikkojen asia on varmistaa, että työt eivät karkaa muualle, että täällä voi elää ja rakastaa ja tulla toimeen. Muuten osamme on päätyä pelkäksi virkistysalueeksi ja lapsemme saavat olla puhtaitten järvien rannalla kiinalaisten saunottajia. Viestini on: tarvitaan lisää työtä, reiluja pelisääntöjä, lisää luovuutta ja älykästä innovaatiopolitiikkaa, lisää vaivannäköä, lisää itsekritiikkiä. Eurooppa ei ole vieläkään valmis. Vaikka tekisimme mitä rakenteellisia muutoksia Euroopassa niin oleellisin asia olisi muuttaa suhtautumistamme työhön, joka on aliarvostettua, ja se on ainoa jolla voimme nousta, ja luoda työllämme sellaisia oivalluksia, joita muut maanosat tarvitsevat.