Tänä aamuna osallistuin Brysselissä mielenkiintoiseen aamiaistilaisuuteen, otsikoituna Voiko euro selviytyä. Alkuun kuulimme aika tavanomaista länkytystä siitä, mitä haasteita on rahaliitolla, joka on yhtä aikaa talousliitto ja poliittinen liitto. Mutta loppua kohden syntyi myös kunnon kuhinaa.
SME-unionin (pienten ja keskisuurten yritysten yhteenliittymä) puheenjohtaja Peter Jungen kysyi johdannossaan, kuinka oikeudenmukaisena kreikkalaiset nuoret ihmiset mahtavat pitää velkaa, joka heidän päälleen kaatuu. Ehkäpä he jättävät maan ja tulevat muualle Eurooppaan – vai miksi hyvin koulutetut jäisivät velkaa makselemaan, kun pärjätä voi muuallakin?
CEPSin (Centre fot European Policy Studies) Daniel Gros muistutti, ettei Euroopan talouskriisi ollut pelkkää tuontitavaraa: pankkiluototuksen ekspansio oli meillä laajempaa kun USA:ssa. Lisäksi on systeeminen ongelma. Meillä on yhteinen järjestelmä mutta kansallinen raha. Kun ongelmia tulee, poliitikot ajattelevat aina kansallista rahaa eikä kukaan puolusta tai ajattele järjestelmän etua.
Seuraavaksi puhui Euroopan kansanpuolueen puheenjohtaja Wilfried Martens, joka muisteli omia aktiiviaikojaan Belgian pääministerinä, kun Maastrichtin sopimusta tehtäessä luotiin rahaliiton perusteita. Martens toivoi euron pelastamiseksi yhteismarkkinoiden loppuun viemistä ja piti talouskasvua ainoana tienä ulos kriisistä. Hän peräänkuulutti euromaiden keskinäistä solidaarisuutta.
Häntä kuunnellessani ajattelin, että Euroopan teoria on hyvä. Se on ihan loistava. Vain käytäntö on ongelma.
Seuraava puhuja oli erittäinkin jännittävä: Slovakian talousministeri Ivan Miklos kertoi, miksei rahaliiton jäsen Slovakia lähtenyt mukaan tukipakettiin pelastamaan Kreikkaa. Miklos otti kantaa Martensin esiinnostamaan solidaarisuuteen ja kertoi, mikä mätti. Hän kuvasi maansa kovaa taistelua päästäkseen eurokuntoon sosialismin jäljiltä. Heille oli tavallistakin tärkeämpää uutena euromaana osoittaa kansalaisille sosialismin ja kapitalismin ero taloudellisessa kriisissä: ”Siinä missä kapitalismi korjaa virheitä, sosialismi kumuloi niitä.”
”Me korjasimme tilannetta tiukalla kuurilla päästäksemme eurokuntoon”, Miklos sanoi. Julkisia menoja leikattiin ja velkaa pienennettiin. Haluttiin luoda talouspolitiikkaa, jossa on sekä joustoa että vastuullisuutta. Ei sellaisen urakan jälkeen voinut sanoa kansalle, että velkaantukaapa Kreikan vuoksi.
Miklos näki edessä isoja rakenteellisia ongelmia, joista pahimpia on julkisen velan hillitön kasvu ikääntyvästä väestöstä huolehdittaessa. Hänen mukaansa euromaiden tulisi sopeutua odotettavissa olevaan muutokseen – nykymenoa ei voi jatkaa.
Kreikan kohdalla hän piti vääränä strategiana välttää maan romahdusta hinnalla millä hyvänsä. Se ei ole ratkaisu varsinaiseen ongelmaan. Se olisi väärä signaali kaikille osapuolille – malli, jossa voitot privatisoidaan mutta velat kansallistetaan, on väärää kapitalismia. Sillä ostetaan pelkästään aikaa ja luodaan illuusio, että ongelma olisi ratkaistu. Moraalinen opetus on huono, jos väärät ihmiset pannaan kantamaan vastuuta.
Aamun yllätyspuhuja oli Kreikan entinen ministeri Christos Folias, joka on toiminut sekä toisena valtiovarainministerinä että kehitysministerinä. Viestikin saattoi yllättää: Folias vakuutti meille, että sosialistien hallitus liioittelee Kreikan ongelmia roimasti. Hän oli leppymättömän vihainen siitä, että hallitus on luonut ”virtuaalitodellisuuden, jolla ei ole mitään tekemistä (!) todellisuuden kanssa”, ja näin tehdessään polttanut poroksi kaiken mahdollisen hyvän Kreikan maineesta. Hän murehti, että ellemme ole Euroopassa perhe, euro heikkenee, vaikka ei tyystin häväisikään. Kreikan pelastajia hän muistutti siitä, että kyseessä on laina, investointi, ja hän ihmetteli, miksei Slovakia investoinut.
Täytyy sanoa, että siinäpä puhujat, ja vielä samasta poliittisesta perheestä.
Mitähän minä sitten tähän sanoisin? Ainakin olen huolissani tulevien näkymien valossa. Rahaliitto ei ole kasvattanut kurinalaisuutta vaan velkaa. Kreikka on kohta kaikkialla. Tämä panee raapimaan ohimoa.
