Mitä ilmastopolitiikasta pitäisi ajatella? Onko se, joka vaatii EU:lta yhä tiukempia tavoitteita, oikeassa? Pelastuuko planeetta niin?
Tästä keskustelimme tänä aamuna aamutelevisiossa. Se oli lyhyt debatti eikä siinä ehdi kuin raapaista pintaa. Rintamalinjat tulivat kuitenkin selväksi: vihreät ja RKP haluavat jatkaa EU:n valitsemalla ilmastopolitiikan tiellä. Minä vaadin siihen korjauksia ja suunnanmuutosta. Toimittaja tunnusti, ettei tiennyt, ketä pitäisi uskoa.
On aloitettava faktoista. Ne eivät ole makuasioita.
Päästöt ovat kasvaneet niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin, niin globaalisti kuin EU:ssakin.
EU:n laskennallinen osuus globaaleista päästöistä on 10 prosenttia. Vuonna 2030 osuutemme on noin 4 %. EU haluaa leikata CO2-päästöjään 85% vuoteen 2050 mennessä.
Vähentämisessä ei ole kuitenkaan onnistuttu muuten kuin tuotannon osalta. EU kehuu itseään edelläkävijäksi, ja tätä ansiota korostivat myösHeidi Hautala ja Christina Gestrin. Satoja miljardeja maksaneiden päästövähennystoimien aikana EU on kuitenkin kasvattanut kokonaispäästöjään. Tuonnin lisääntyneet päästöt kumoavat kotoperäisten päästövähennystoimien hyödyt. Työttömyys on lisääntynyt osin tästä syystä. Maailman puhtain tuotanto on joutunut epäedulliseen kilpailutilanteeeseen, koska päästökauppakustannus koskee vain sitä.
Kun EU käynnisti vuonna 2002 päästökauppalainsäädännön valmistelun, sitä perusteltiin hyvällä esimerkillä, harjoitteluna globaalia päästökauppaa varten, joka alkaisi 2008. Sitä ei koskaan tapahtunut, eikä mitään globaalia päästökauppaa ole näköpiirissäkään. Lisäksi isoimmat päästäjät ovat irtautuneet koko Kioton lähestysmistavasta.
Vähentämisessä ei ole onnistuttu globaalisti. Päästöt ovat kasvaneet absoluuttisesti mutta myös suhteellisesti: maailman hiili-intensiivisyys on kääntynyt uudelleen kasvuun.
Vuosikausia on tiedetty, ettei tämä EU:n kuvitelma esimerkkinä olemisesta ole toiminut. Jo vuodesta 2007 alkaen EU jätettiin sivuun YK:n ilmastoneuvotteluissa, kun isot päästäjät alkoivat neuvotella keskenään.
Vihreät vastustivat päästökattojen asettamista kehitysmaille, koska niillä on oikeus kasvuun, ja panivat vastuun teollisuusmaiden harteille. Oikeuttaan kasvuun on käyttänyt vastuuttomasti etenkin Kiina, jonka päästöt henkeä kohden ylittävät jo EU:n keskiarvon.
Nämä olivat faktoja. Nyt seuraa arvioita ja arvoarvostelmia.
Mielestäni kenelläkään tässä maailmassa ei ole enää oikeutta likaiseen kasvuun. Sellaista politiikkaa ei pidä jatkaa, joka ymmärtää likaamista.
Eurooppalaisella ilmastopolitiikalla on ollut valtava hintalappu. Se on ollut katastrofaalista myös ympäristömielessä. Olen puhunut vuosia siitä, että meidän pitäisi miettiä huolellisemmin, mihin voimavaramme käytämme. Kasvihuoneteorian nimissä ei pitäisi sallia järjettömyyksiä. Nyt teemme maailman kalleinta yksipuolista ilmastopolitiikkaa, joka ulosliputtaa työpaikkoja EU:sta ja panee maailman puhtaimman tuotannon ahtaalle. Tämä kertoo surullista kieltään ilmastopolitiikkamme epäonnistumisesta: tavarat tehdään muualla, valitettavasti likaisemmin, ne ostetaan tänne, ja Euroopan työttömyys pahenee.
Ehdotanko ilmastotoimien lopettamista? En missään tapauksessa. Ehdotan vain voimavarojen suuntaamista toisin. Ehdotan globaalia sopimusta, jossa CO2 sijasta tai rinnalle otettaisiin kohteeksi nokipäästöt eli black carbon. Nokipäästöt sulattavat jäätiköitä silloinkin, kun lämpötilakehitys polkee paikoillaan. Nokisaastepartikkelien vähentäminen maksaa itsensä takaisin terveyshyötyinä, ja se hillitsee sulamiskehitystä. Sivutuotteena vähenisi myös CO2. Tähän on myös Kiinalla intressejä, koska siihen sen on pakko mennä. Vaihtoehtoja ei ole, sillä nokipäästöt tappavat liikaa ihmisiä.
En ehdota EU:n nykyisestä päästövähennystavoitteesta luopumista, mutta en ehdota sen kiristämistäkään ennen kuin saamme yhteiset pelisäännöt isojen päästäjien kanssa.
Ehdotan vähennysstrategiaksi benchmarkingia: minimipäästöjä tuotantotonnia kohti eri teollisuuden sektoreilla. Se on päästökattojen asettamisen tehokas vaihtoehto, sillä se palkitsee aina sen, joka tekee tuotannon puhtaimmin. Puhdasta tuotantoa ei tule rajoittaa, likaista tulee.
Ehdotukseni on: tehdään politiikkaa, jota ei tarvitse katua, oli niin tai näin. Energiansäästö on sellaista, puhtaan teknologian kehittäminen on sellaista, metsittäminen on sellaista, ilmansaasteiden ehkäisy on sellaista, kehitysmaiden köyhyyden ja eroosion torjuminen on sellaista. Puhtaan eurooppalaisen tuotannon ja työpaikkojemme turvaaminen on myös sellaista. Nämä kaikki tulisi tehdä, vaikkei ilmastonmuutoksesta tiedettäisi yhtään mitään.
EU-johtoista kattavaa ilmastosopimusta ei tulla todennököisesti koskaan näkemään. Isot päästäjät eivät halua EU-mallia, jota ne pitävät kalliina ja ylisäädeltynä. Ilmastosopimus toivottavasti saadaan, mutta se edellyttää EU:lta nöyryyttä kuunnella muita ja joustaa omasta mallistaan.
Jos ilmastonmuutoksessa kysymys olisi neutraalisti ymmärrettynä käytännön ongelmasta, kuten kai pitäisi olla, olisi jo aika todeta: valittu strategia ei toimi millään mittarilla mitattuna. Muutetaan sitä, ei sen kummempaa.
Mutta tämä ei ole enää neutraali ongelma. Siitä on tehty uskonto. Sen keinoihin suhtaudutaan uskonnollisella dogmaattisuudella, ja järjenkäyttö on lopetettu. On kamalaa, että päästöt kasvavat eikä strategiaa haluta muuttaa, koska se on niin rakas, vaikka tulokset puhuvat toista.
Vielä muutama vuosi tätä omaan nilkkaan sahaamista, ja pelkään että kansa raivostuu toden teolla. Silloin vihreitä aletaan vastuuttaa siitä, että he ajoivat maailman puhtainta teollisuutta ja työpaikkoja systemaattisesti alas. Kannatteko te vastuunne?
Eri asia olisi, jos tämä pitkään promotettu strategia olisi tehonnut. Silloin minun pitäisi hävetä ja olla hiljaa. Nyt en voi olla. Haluan lastenlapsilleni töitä ja puhtaamman maailman.
