Turmeleeko valta? Aivan ilmeisesti, väittää Dublinin yliopiston neuropsykologian professori Ian Robertson, joka on tutkinut eri huumeiden vaikutusta aivokemiaan. Menestys ja valta ovat niitä ihmiskunnan huumeita, joilla on suurin aivoja muuttava vaikutus eikä kenenkään aivot selviä muutoksitta, mikäli näitä huumeita saadaan jatkuvasti ja suurina annoksina.
Robertson kirjoitti huomiotta herättäneen blogitekstinsä vajaa vuosi sitten kun Turkin pääministeri Erdogan vastasi Gezi-aukion mielenosoituksiin ankaruudella, joka hämmästytti paitsi europoliitikot luonnollisesti myös Turkin kansalaiset.
Professori muistutti, että vallan vaikutus aivoihin oli verrattavissa kokaiiniin: molemmat lisäävät dopamiinin eritystä aivoissa. Tämä puolestaan vaikuttaa aivokuoreen ja muuttaa ajattelua. Ihmisistä tulee itsevarmempia, rohkeampia ja jopa nokkelampia. Mutta sama muutosprosessi tekee heistä myös itsekeskeisempiä, vähemmän itsekriittisiä ja vähemmän kykeneviä tunnistamaan virheitä ja vaaroja. Tämä yhdistelmä tekee johtajista kärsimättömämpiä opposition ja vastakkaisten näkemysten suhteen. Se selittäisi Erdoganin käytöstä niin mielenosoitusten, sosiaalisen median kuin twitterinkin kanssa.
Robertson päätteli, ettei yksikään johtaja voi selvitä vallassa kymmentä vuotta enempää ilman merkittävää arvostelukyvyn heikkenemistä. Kukaan ei ole immuuni vallan neurologisille vaikutuksille. Siksi Robertson pitääkin viisaana monien maiden käytäntöä, jossa valtiojohtajien kausia on rajattu.
Erdogan ei ole ainoa Euroopan sairas mies. Toinen saattaa olla tuossa naapurissa. Putin on ollut vallassa vuodesta 1999, vuoroin pääministerinä, vuoroin presidenttinä.
Ilmiö on tietenkin inhimillinen, eikä ole rajattu ilmansuuntaan tai sukupuoleen. Angela Merkelillä tulee pian täyteen kymmenen vallantäyteistä ja menestyksekästä vuotta. Jean-Claude Junckerilla niitä on ollut jo vaikka kuinka monta. En yritä vihjata mitään, sillä kyseessä on vaaleissa luottamuksen saaneet ihmiset. Vaalit ovatkin terveellinen ja tervehdyttävä prosessi kesken vallan huuman. Fiksu poliitikko oivaltaa palvelutehtävänsä luonteen: luottamus täytyy ansaita, mitään ei voi tai ei ainakaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä.
Olen puhunut toistaiseksi vain politiikasta, mutta aivan turhaa on rajata vallantunteen hurman turmelevaa vaikutusta vain siihen. Kaikki inhimillinen on myös suhteellista, ja siksi mikä tahansa vallan muoto voi pärähtää hattuun: toimittaja, pappi, virkamies ELY-keskuksesta, museovirastosta tai kaavoitusvirastosta, opettaja, portsari tai aivan kuka tahansa voi tukehtua omaan vallantunteeseensa. Siksi kenenkään ei pitäisi sulkea itseään lähtökohtaisesti pois kriittisen tarkastelun alta. Mutta erityisesti pidän politiikkaa haasteena, sillä vaikutus ympäristöön on erityisen laaja ja vahingot sen mukaisia.
Aloitin itsetarkkailun politiikkaan tultuani ja kirjoitin kolumnin Pelottava ajatus, jossa väitän että rehellisen poliitikon olemuksessa on aina jotakin rakenteellisen melankolista. Pohdintaa turmeltumisesta olen jatkanut kuvaamalla, mikä turmelee juuri meppiä. Mitä meille täällä talossa tapahtuu, miten se kuuluisa neste nousee päähän, kysyin ja yritin vastata blogissa Pöyhkeyden ruumiinavaus.
Mutta juuri siksi uskon demokratian ideaan –Telluksella ei ole parempaa vaihtoehtoa. Filosofi-teologi Niebuhr löysi syyn ihmisolennon kaksinapaisuudesta: kykymme hyvään tekee demokratian mahdolliseksi ja taipumuksemme pahaan tekee sen välttämättömäksi. Demokratia takaa, että vallan turmelemien tilalle saadaan uusia kasvoja ja rotaatio raikastaa tarvittaessa rakenteita.
Poliittista keskusteluamme seuratessa sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Tarvitsemme rehellistä, sisällöllistä asiakeskustelua, ei pelkästään keskustelua vallan jaosta. Muuten politiikasta tulee tekniikkaa, laskutoimitus, joka ei – ehdokkaita lukuun ottamatta – saa ketään innostumaan.
Ja mitäs me sitten teemme?
Löysinkö itsestäni vallan turmeluksen? Joka ikinen päivä, etenkin jos erehdyn pöyhkeästi kuvittelemaan, että tämä on minun ammattini, ja siinä pysyn.
