Edellinen blogini on herättänyt huomiota, Iltalehden paheksuvaa pääkirjoitusta myöten, jossa minut henkilönä on yhdistettiin uskonnollisiin ääriliikkeisiin, orgioihin ja pedofiliaan.
Syynä oli edellisen blogini (Pitkitetty orgasmi) tyylilaji. Se voisi sopia Kaarina Hazardille tai Jyrki Lehtolalle, mutta poliitikon kohdalla psykopatologinen arvuuttelu lähtee käyntiin: estojen kautta perversioihin! Myönnän, etten ole se tavanomaisin kommunikoija, ja viittaan vuodentakaiseen blogiini Miksi on joskus hankalaa olla poliitkko.
Ai miksikö? Siksi, ettei mikään ole hyvä. Etenkään nainen ei voi täällä tehdä muuta kuin virheitä. Asiakeskeinen vakavikko saa moitteet karisman ohitusleikkauksesta (Kiviniemi), huumoria harrastava saa hömppäleiman (Korhola). Huoliteltuun olemukseen satsaaminen aiheuttaa kroonisia epäilyjä poliittisesta painoarvosta, ikään kuin puuteri himmentäisi myös älyn (Karpela). Toisaalta ulkonäkönsä laiminlyöjän vaikutusta Suomi-kuvaan hävetään oikein porukalla (Tässä kohden vaikenen viisaasti). Siitä ei voi oppia kuin yhden läksyn: ole keskiverto, ole huomaamaton – kunnes poistutkin kuvioista. Suosittelen lukemaan loputkin.
Mutta totta kai minun on mentävä itseeni, joka päivä. Olenko tullut pöyhkeäksi, röyhkeäksi, olenko kovettunut, korruptoitunut, palvelenko enää valitsijoitani?
Viime aikoina europarlamentissa ovat heiluneet pallit. The Sunday Times-lehti, jonka toimittajat olivat esiintyneet lobbareina, oli ottanut yhteyttä kuuteenkymmeneen parlamentaarikkoon, joille oli tarjottu rahallista korvausta lainsäädännöllisten muutosesitysten tekemistä vastaan. Muutama kollega meni ansaan.
Jäin miettimään, miten voi poliitikko tulla niin sokeaksi, ettei tunnista olevansa vaarallisella tiellä. Mitä meille täällä talossa tapahtuu? Miten se kuuluisa neste nousee päähän?
Mutta oikeastaan, mitenkä ei? Ainakin europarlamentti on paikka, jossa meppi on ehdoton tähti. Vaikka meitä on 736, ei se estä mitään. Muuta henkilökuntaa riittää silti alleviivaamaan sitä.
Autokuskit tuovat ja hakevat meitä. Astelemme talon mattoa pitkin, jota muut eivät saa kulkea. Frakkeihin pukeutuneet käätykaulaiset vahtimestarit kumartavat, kun astumme saliin. Illallis- ja lounaskutsuja riittää: jos haluaisi olla pienessä sievässä ilmaiseksi, se onnistuisi helposti. Ilmaisia matkoja riittää, ja kuka edes jaksaa reissata enempää kuin mitä työ tarjoaa?
Mepit tulevat ja menevät miten tahtovat, oma aikataulu on kaiken muun edellä. Pois jäämisistä tai tapahtumiin saapumisista harvoin ilmoitetaan – sitä katsotaan sitten, miltä näyttää. Ajankäyttö on omassa hallinnassa, pomoa ei oikeastaan ole, meppi voi päättää itse keiden ja minkä asian parissa hän tekee työtä. Meppi voi soittaa kenelle haluaa, ja hänelle vastataan useimmiten heti.
Meppi myöhästyy illallisilta, ja silti paikalle tullessaan tekee isännät vain kiitollisiksi: taas pelastui tilaisuus, kun tärkeä henkilö saapui. Lobbarit mielistelevät ja haluavat olla hyvissä väleissä. Jos meppi väittää vastaan, meille ollaan kohteliaita ja laukomiamme virheitä tuskin kehdataan korjata – elleivät sitten kollegat ole asialla.
Jotta tässä ei olisi vielä tarpeeksi, katsotaan sielun puolelle, jos sitä edes löytyy. Napa ainakin löytyy: ura pyörii vimmatusti sen ympärillä, kun ammattina on olla oma itsensä. Meppi on usein kotimaassaan julkkis, ja kuvittelee olevansa kiinnostava ihminen. Suulas hän ainakin on. Jos kotikasvatuksessa saikin aikanaan opetuksen, että puheen keskeyttäminen on rumaa, se on aikoja sitten unohdettu, sillä muuten ei oltaisi saatu ensimmäisessäkään paneelikeskustelussa suunvuoroa. Keskusteluun kuuluu, että vastapuolta mollataan. Itseään on opeteltu kehumaan, ja mitä verhotummin sen tekee, sen parempi.
Näillä eväin, pahaksi menee.
Kun pesti loppuu, on syytä pokata nöyrästi ja kiittää, oppia monta tottumusta pois, takaisin ihmisten tavoille. On muistettava, ettei kyse ollut alunalkaenkaan tärkeästä ihmisestä vaan tärkeästä instituutiosta, jonka täytyy toimia sujuvasti. Sen ei sovi juuttua taksijonoihin, sen aikataulujen täytyy pelata, sen työn kuvan täytyy joustaa. Instituutiolle kumarretaan, sitä kuljetetaan, sille on frakit, käädyt ja koreus. Kaiken tarkoitus on palvella demokratiaa, viime kädessä ihmisiä.
Joka tätä kaikkea ei käsitä, ei tehtävissään kestä.
1 kommentti artikkeliin “Pöyhkeyden ruumiinavaus”